Jane’s Addiction esiintyi myös Roklinnun 90-luvun listalla, ja syystäkin.

80-luvun neljänneksi paras levy on Jane’s Addictionin Nothing’s Shocking vuodelta 1988.

Vuonna 1988 tehtiin kummallisia kasarihirveyksiä. Samoilla viikoilla julkaistiin New Kids on The Blockin kakkoslevy Hangin’ Tough ja MTV ei paljon vaihtoehtomusiikkia soittanut.

Jane’s Addictionilla oli takataskussa kahden albumin verran ässäkamaa. Levy-yhtiöt painoivat tarjouskilpailua keskenään, kuka saisi Los Angelesin klubisensaation riveihinsä. Maailma on auki – pari albumia lisää materiaalia ja legenda syntyy. …paitsi jos sattuu olemaan ahne, hankala persoona ja kiskoo heroiinia. Ei näin.

Yhtä kaikki, vielä tämän levyn kohdalla homma pysyi lapasessa. Dave Navarron nuoruuden metallifanitus kuului läpi, muttei silti tehnyt Jane’sin omintakeisesta soundista perusheviä. Perry Farrellin kummallinen ääni ei toimisi kovin monen bändin edessä, mutta Jane’s Addictionin soinnille se oli elintärkeää.

Jane’sin nimikkobiisi Jane Says löytyy tämän levyn loppupuolelta. Mainio kahden soinnun veivaus kertoo tyypillisen Jane’s-tarinan. Epävakaa nisti vannoo lopettavansa huomenna, alkavansa säästää ja muuttavansa Espanjaan, mutta kertojakin tietää, ettei siitä mitään tule. Oikeassa elämässä tuolla tarinalla oli onnellinen loppu: Jane pääsi kuiville.

90-luku pääsi alkamaan pikkuisen etuajassa tällä levyllä. Kovin moni ei tätä levyä silloin taannoin ostanut, mutta niihin, jotka ostivat, tällä oli pysyvä vaikutus ja tämä levy oli mukana tappamassa kasaria, mistä syystä se ansaitsee olla tällä listalla.

80-luvulla tehtiin paljon hyvää musiikkia, mutta karmiva kasarimusa on jättänyt sen historiassa varjoonsa. Koska Roklinnussa on perinteisesti oltu huolissaan kasarin ihannoinnista, on aika valita lähestulkoon kasarivaikutteista vapaat 80-luvun 5 parasta levyä.

80-luvun viidenneksi paras rok-levy on Misfitsin Walk Among Us vuodelta 1982.

Tämän kirjoitettuani tajusin, että olen elänyt häpeällisesti kirjaston levystä punkhengessä poltetun CD-R-version kanssa nämä vuodet ja tilasin alkuperäisen Play.comin Playtradesta 8,22 eurolla.

On vähän erikoista sanoa täyspitkäksi levyä, jossa on 13 kappaletta ja yhteensä vain 25 minuuttia melodista laula-mukana-punkinrutistusta, mutta silti – tämä on ainoa täyspitkä, joka on julkaistu alkuperäisen Misfitsin koossa ollessa.

Soundit ovat kehnonlaiset, soittokaan ei ole kummoista, mutta meininki ja biisit ovat timanttia. Paljon samaa on kuin Ramonesissa, mutta paljon raaempana ja kauhumeiningillä kieli poskessa. Tällaisella biisimatskulla ja vimmalla luodaan legendoja.

Kama platalla on uskomattoman tasaista. Kymmenisen biisiä kolmestatoista on sinkkukelpoista kamaa. Jos joku 80-luvun radiosuuruus olisi esittänyt nämä hitaampina ja kevyemmällä otteella, olisi irronnut pari ykköshittiä.

Ei olisi uskonut, että tästä mesoajasta kuoriutuu 90-luvun Evil Elvis, jahka tapaa Rick Rubinin.

Kuva: Metrobold – Creative Commons