The Flaming Lips versioi Pink Floydia

Eikä mitä tahansa Floydia: yhtye aikoo tehdä oman version Dark Side Of The Moonista.

The Flaming Lipsin tuoreinta levyä Embryonicia olen kuunnellut hyvin vähän. Suuri kappalemäärä (18) tuntuu nostavan kuuntelukynnystä. Lieneekö levy keskinkertainen kun tuntuu ettei siitä ole kirjoitettu missään?

1970-luvun musiikinhistoriaa Suomessa

Rouva Ruudun musiikinhistoria on TV1:llä esitettävä neliosainen sarja Suomen musiikinhistoriasta.

Mummomaisesta nimestään huolimatta sarjan kolmas osa ”Kova meininki” tarjoaa paljon kiinnostavaa (jotkut käyttäisivät tässä sanaa karmea) 70-luvun musiikkia ajan muotivirtauksilla höystettynä. Ohjelmassa vilahtaa mm. Gregorius-yhtye YMCA-coverillaan.

Ohjelman esitysaikaa YLE Areenassa on jäljellä enää tämä päivä, joten hop hop katsomaan.

Roklinnun vuosikymmenen parhaat levyt – 1. The Strokes: Is This It

Lähtölaskenta 2000-luvun parhaaseen levyyn päättyy sijalle yksi, jonka valtaa The Strokes: Is This It vuodelta 2001.

Kuten niin monessa muussakin vastaavassa listassa, Strokes vei ykkössijan. 36 ja puoli minuuttia tasaista timanttista biisinkirjoitusta ja 2000-luvun näkemystä siitä, miltä Velvet Underground kuulostaisi nyt. Tämä levy oli varmasti myös Arctic Monkeysin poikien CD-lautasella, kun loivat omaa debyyttiään.

Tämän nostaminen ykköseksi on myös kannanotto perusasioiden puolesta. Rummut, basso, kaksi kitaraa, laulaja, 11 lyhyttä biisiä. Tuotannollisesti levy ei ole mitenkään ilmiömäinen. Kuten Arctic Monkeysillakin, salaisuus on biisinkirjoituksessa. Sitä eivät tämän maailman Timbalandit ja autotunet tule ikinä muuttamaan. Ettei totuus unohtuisi, muistetaan, että tämä nousi Billboardilla korkeimmillaan sijalle 33, ja vaikkapa Kanye Westin kolme viimeisintä levyä menivät kaikki ykköseksi.

Is This It Spotifyssä

Roklinnun vuosikymmenen parhaat albumit – 2. Arctic Monkeys: Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not

Roklinnun vuosikymmenen parhaiden listalla kakkoseksi pääsee Arctic Monkeysin debyytti Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not vuodelta 2006.

Levyn synnyssä on taustalla mahtava tarina. Kaverit saivat jouluna 2001 soittimet joululahjaksi ja alkoivat opetella soittamaan. Kaksi vuotta myöhemmin pojilla oli ensimmäinen keikka. Fanimäärä alkoi kasvaa jo heti ensimmäisistä keikoista. Keikoilla jaellut demot lähtivät leviämään netissä ja puskaradio alkoi hehkuttaa bändiä kohtuuttomuuksiin asti. Lopulta 2005 lyötiin nimet paperiin ja purkitettiin debyyttilevy. Tämän varjolla on osuvaa, että levy alkaa sanoilla ”anticipation has a habit to set you up for disappointment”.

Levystä ei tullut pettymystä sen paremmin faneille, kriitikoille kuin levy-yhtiöllekään. Levy myi Briteissä ensimmäisenä viikkona enemmän kuin mikään debyyttilevy ikinä.

Levy osoittaa sen, että loistava biisinkirjoitus paikkaa puutteet muualla. Eiväthän nuo kollit ole mitään timanttisia muusikoita – vaikkakin livebändinä heillä on hyvä fiilis. Bändi kuitenkin pyörii täysin Alex Turnerin biisien ympärillä. Soiton kulmikkuus ja karuus palvelee tätä ja tuo biisit esille selkeästi. Tuntuu jopa siltä, että myöhempiä levyjä häiritsisi perinteinen haastatteluissa hehkutettu ”kasvaminen musiikillisesti”.

Veikkaan, että kaikista viidestä valinnastani tälle listalle tämä on kaikkein kiistanalaisin. Eiköhän joku sano sen perinteisen ”pidin näistä biisesistä enemmän, kun Libertines ensin kirjoitti ne”.

Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not Spotifyssä

Roklinnun vuosikymmenen parhaat albumit – 3. The Mars Volta: De-Loused in the Comatorium

Kolmas osa vuosikymmenen parhaissa albumeissa on The Mars Volta: De-Loused in the Comatorium vuodelta 2003.

Wikipedian mukaan albumi on:

”an hour-long tale of Cerpin Taxt, a man who tries to kill himself by overdosing on a mixture of morphine and rat poison. The attempt lands him in a week-long coma during which he experiences visions of humanity and his own psyche. Upon waking, he is dissatisfied with the real world and jumps to his death. The story of Cerpin Taxt is based on the death of El Paso, Texas artist – and Bixler-Zavala’s friend – Julio Venegas.”

Minun mukaani albumi on aivan helvetin hyvä musiikillinen ilotulitus, jonka tarinasta ei ota pirukaan selvää. Levyllä väännetään progeilua aivan juuri sillä rajalla, että meneekö se jo överiksi. Ei aivan, mutta lähellä ollaan. Myöhemmillä levyillä Voltat astuivat sen rajan toiselle puolelle. Frances The Muten ambienttipörinät biisien välissä olivat rasittavia. Parilla seuraavalla levyllä leikittiin riitasointujen kanssa niin paljon, että muutoin hyvä kama alkoi sattua meikäläisen korvaan. Debyytillä kaikki oli vielä tasapainossa.

Jos Kid A oli hankala levy, niin kyllä on tämäkin. Ei tästä tunnu saavan mistään kulmasta kiinni, mutta kun levy lopulta aukeaa, sieltä löytyy 2000-luvun kolmanneksi paras levy.

Toisaalta tämän suklaapatukka & imuri -henkisen bändin pitääkin olla överi. Provinssin keikalla 2005 45 minuutin kohdalla setin toinen biisi oli vielä hyvässä vauhdissa, eikä ainakaan minulla käynyt aika pitkäksi, vaikka lähellä oltiin.

Tämän levyn pääseminen 2000-luvun parhaiden listalle varmistaa sen, että Flea on ollut Roklinnun 80-, 90– ja 2000-luvun top 5 -levyillä mukana kolmessa eri bändissä.

De-Loused Spotifyssä

Soundgarden palaa yhteen

90-luvun alkupuolen kovista staroista Faith No More, Alice in Chains, Stone Temple Pilots, Jane’s Addiction ja Rage Against The Machine ovat hiljattain palanneet yhteen. Nyt listaan liittyy Soundgarden.

Chris Cornell kertoi Twitterissä, että Soundgarden palaa yhteen 12 vuoden tauon jälkeen. Näemmä Cornell huomasi, ettei Timbalandinkaan avulla poppisooloura oikein toiminut, eikä Audioslave ollutkaan yhtä hyvä kuin osiensa summa.

Soundgardenworld.com on nyt pystyssä. Odotan innolla seuraavaa liikettä. Euroopan kiertue voisi olla miellyttävä liike.