Brittiläinen Underworld esiintyi loppuunmyydylle yökerholle viime lauantaina. Vielä alkuviikosta bändin oli tarkoitus esiintyä Helsingin Jäähallissa, mutta keikka siirrettiin viime tingassa Stockholm discotekiin. Syynä tuskin oli muu kuin lippujen odotettua heikommin sujunut ennakkomyynti.

Yllättävästä paikanvaihdoksesta huolimatta itse keikka oli loppujen lopuksi mainio tarjoten sekä uutta että vanhaa Underworldia. Keikan alkupuolella kaksikko Rick Smith ja Karl Hyde (vahvistettuna kolmannella henkilöllä) soitti ilmeisesti uutta, vain nettisivuillaan julkaistua materiaalia. Oma fiilis oli tällöin vielä hieman hakeva kun sali oli todella täynnä eikä siellä mahtunut kunnolla tanssimaan.

Underworldia on kehuttu live-esiintyjänä ja odotinkin Jäähallin keikasta hieman Kraftwerkin tapaista valoilla ja kuvilla visuaalista leikittelyä. Konserttipaikan vaihtuminen muutti tietysti tilanteen täysin. Stockholm discotekin seinillä oli kolme screeniä joille heijastettiin visuaaleja ja kuvaa yhtyeen kontrollipöydältä, mutta mitään mullistavaa ei pystytty tarjoamaan.

Kaksikon lauluosuuksista vastaava, energisempi osapuoli Karl Hyde tanssi välillä omituisesti ja ottipa yhden kappaleen ajaksi kitarankin esiin. Epäselväksi jäi kuultiinko kitarasta ääntä vai oliko se pelkkää rekvisiittaa. Väliin tuli tuttuja kappaleita mm. toistaiseksi tuoreimmalta A Hundred Days Off -levyltä ja keikan loppupuolella tietysti Trainspotting-biisi Born Slippy.

Yleisö oli koko kaksi ja puoli tuntia kestäneen keikan ajan hyvin mukana. Ensimmäisen tunnin aavistuksenomaisen epätasaisuuden jälkeen loppukeikka oli täydellistä tanssimusiikin huumaa. Underworld osaa levyllä kehitellä käyttämistään teknon tyypillisistä, paikoillaan polkevista elementeistä sielukkaita ja merkityssisältöisiä. Sen yhtye teki myös livenä.

Underworld on tehnyt soundtrack-levyn Breaking & Entering -elokuvaan yhdessä Gabriel Yaredin kanssa. Levy julkaistaan lokakuun lopussa.

Eivät olleet sittenkään soittamassa äkillisen sairastapauksen vuoksi. Käännyin ovelta ympäri ja ajoin takaisin kotiin.

Perkele.

No, onneksi ei ollut pitempi matka.

Pitkään odotettu Circlen kotimainen keikka toteutui vihdoin, Tampereella. Keikka alkoi tiistai-iltana yhdeksän aikoihin, kun viisi verryttelyasuihin pukeutunutta reipasta miestä hölkkäsi estradille.

Biisilista oli hyvin samantyyppinen kuin Google Videosta löytyvällä SXSW-keikallakin. Keikka alkoi mielivaltaisella vapaa-rummutus -numerolla, josta siirryttiin biisiin, joka perustuu kolmeen alenevaan sointuun ja krautrockmaiseen rytmiin. Setin ainoa julkaistu kappale oli Tulikoira-levyn neliminuuttinen Tulilintu.

Jo perinteeksi muodostuneet Circle-rituaalit olivat osa tätäkin showta. Lehtisalo ”lävisti” Rätön bassollaan uhrimenoissa, Rättö kävi marakasseillaan siunaamassa kaikki bändin jäsenet. Omaan huumorintajuuni nämä rituaalit toimivat varsin hyvin. Väkisinkin alkoi hymyilyttää leveästi. Lehtisalon bassosta meni yksi kieli poikki kesken keikan, mutta eipä se menoa haitannut. Kolmella kielellä pärjää aivan mainiosti.

Viimeisenä silauksena varsin hurmoshenkiselle showlle kuultiin doom-tyylinen hidas hevistely, joka oli SXSW-keikankin päätösnumero. Tämä mahtipontinen hidastelu toimi täydellisenä lopetuksena. Keikka oli kokonaisuudessaan taattua Circle-laatua. Shown jälkeen oli hurmioitunut fiilis: on ne saakeli mestareita!

Leppänen sanoi keikan jälkeen levymyyntipöydän ääressä, että tulevalla Miljard-tuplalla ei ole mitään tällä keikalla kuultuja biisejä, vaan se levy on puhdasta ambienttia. Tämän keikan biisejäkin on tosin jo äänitelty ja ne päätynevät levylle jossain vaiheessa.

Jouduin kiirehtimään junaan ennen illan ulkomaisen esiintyjän Sunburned Hand Of The Manin keikkaa, joten se jäi nyt näkemättä. Eipä se haittaa, koska Circlen keikkaa varten minä Tampereelle saavuin.

Circle. Vasemmalta oikealle: Janne Westerlund, kitara; Janne Tuomi, perkussiot; Mika Rättö, koskettimet ja laulu; Tomi Leppänen, rummut; Jussi Lehtisalo, basso ja laulu.

Huomautus: seuraava teksti sisältää enemmän yleistä tunnelmointia kuin varsinaista musiikin arvointia.

Kuuma vinkki Helsingin juhlaviikoille: Huvila-teltan keikoille ei välttämättä tarvitse ostaa pääsylippua. Keikat kuuluvat aivan hyvin teltan (ja konserttialueen) ulkopuolelle vaikkei lavalle näköyhteyttä olekaan. Jos oikein hyvin käy, joku ystävällinen sponsorivieras saattaa ohikulkiessaan tarjota sinulle ja kavereillesi ilmaiset konserttiliput. Kiitokset vain tuntemattomaksi jääneelle naiselle, liput osuivat oikeaan osoitteeseen.

Tämä onnekas sattuma tapahtui väliajalla Samae Koskisen keikan jälkeen, joten herran setti tuli seurattua piknik-tyyliin lähikalliolta. Turun DBTL:ssä Koskinen esiintyi yksin, mutta tällä kertaa hän oli lavalla bändin kera. Keikasta jäi mieleen ajatus, että DBTL:n mies ja kitara -yhdistelmä sopii kappaleisiin ehkä paremmin. Vol. 1 -soololevyn materiaali on herkkää, eikä kaipaa turhaa paisuttelua vaikkei Koskinen yhtyeineen paisutteluun varsinaisesti syyllistynytkään.

Kuten sanottua, Egotrippiin mennessä pääsin telttaan sisälle asti. Huvila-teltassahan on suurimmaksi osaksi istumakatsomo ja tarpeen tullen myös jorailualue lavan edustalla. Parkkeerasin itseni eturiviin, sinne kun ei vielä tässä vaiheessa ollut liiemmin tunkua. Bändin aloittaessa koin hauskan tunteen kun edes silmäkulmista ei näkynyt yhtä ainoaa henkilöä yleisöstä: bändi soittaa yksin minulle! Mikäs siinä oli fiilistellessä. Tämä outo tunne katosi avauskappaleen (Mustat varjot) jälkeen kun tunnelma lavan edessä hieman tiivistyi.

Itse keikka oli tasaisen varma suoritus. Egotrippi on tullut nähtyä tämän vuoden aikana niin monta kertaa että nykyinen setti ei enää tarjoa varsinaisia yllätyksiä, muttei suvantokohtiakaan. Bändi soittaa hyvin yhteen ja kappalemateriaali on kauttaaltaan hyvää.

Lisänä normaaliin keikkakokoonpanoon illan keikalle oli saatu kolmihenkinen torvisoittajien ryhmä, joka ei kuitenkaan ollut mukana kaikissa kappaleissa. Onnistunutta lisäpontta saatiin mm. kappaleisiin Tänään ei kukaan vastaa ja Polkupyörälaulu.

Settilistan mukaan muutama kappale jäi pois Huvila-teltan yleisen keikkojen loppumisajankohdan takia. Toisaalta keikan olisi voinut aloittaa aiemmin, kahtakymmentä kappaletta kun ei aivan hetkessä soita. Varsinaisen setin jälkeen kuultiin Unihiekkaa ja loppuun hieno Gloria.

Porilainen instrumentaalibändi Magyar Posse ilmoittaa nettisivuillaan aloittavansa keikkatauon tämän viikonlopun jälkeen, koska yksi jäsenistä muuttaa ulkomaille asumaan. Tänä vuonna julkaistu Random Avenger -albumi on sen verran kovaa kamaa, että päätin hyödyntää tämän ”viimeisen” mahdollisuuden todistaa bändin keikkakunto ja kuulla uuden levyn kappaleita livenä. Siispä ajoin Seinäjoelta Vaasaan Club 25:lle tsekkaamaan mikä on meininki.

Yleisöä ei ollut paikalla tungokseksi asti, mutta kenties laatu korvasi määrän. Väki koostui ilmeisesti diggareista, jotka tiesivät mitä tuleman pitää. Kovin moni ei innostunut jorailemaan, vaan keskittyivät istualtaan keikan seuraamiseen. Itse heiluin ihan lavan edessä.

Ja se keikkahan oli aika hemmetin mahtava. Esityksen aikana kuultiin yhtyeen tuotannosta kaikki olennaiset biisit, pääpainon ollessa uuden levyn annissa. Oikeastaan jäin kaipaamaan MP:n tuotannosta vain Kings of Timen seiskabiisiä ja ekan levyn Single Sparks Are Spectral Firesiä. Mutta eipä noiden biisien pois jäänti ollut mikään erityinen ongelma, sillä materiaali oli kaikin puolin toimivaa. Magyar Possen parhaisiin biiseihin lukeutuvat 77/78 (eli biisi 2 / KoT) ja Sudden Death tulivat keikan alkupuolella ja olivat melkoista jyrää. Whirlpool Of Terror and Tension tiputti ihan täysillä, samoin kuin European Lover/Random Avenger. Whirlpoolista on muuten tulossa musiikkivideokin, jonka tekee aiemmin Jori Hulkkoselle ja Sweatmasterille erinomaiset videot valmistanut Las Palmas Films.

Bändi tuli varsinaisen keikkansa jälkeen vielä esittämään yhden encoren, ensimmäisen levynsä tappajabiisin Endless Cycle of Violencen. Tämän biisin aikana bändi pisti todella kaikkensa peliin. Kappaleessa oli myös erinomaisen kiehtova motorik-rytmikohta. Bändi esittää yleensä biisit melkoisen uskollisena albumiversioilleen, mutta keikan lopussa soittajat antoivat itselleen luvan vähän irrotella, ja lopputulos oli todella mainio. Sandraa alkoi hymyilyttää, kun Harri innostui improvisoimaan kitaramelodiaa. Muutenkin bändin viulisti Sandra on erittäin pirteä lisä bändin jurojen äijien joukkoon.

Yhtyeen poistuessa lavalta yksi soittajista sanoi mikrofoniin, että ”tämä oli meidän parhaita keikkoja pitkään aikaan – se ei ehkä näkynyt meistä, kun me ollaan niin ujoja.” Tämä oli hyvä lopetusrepliikki, jonka jälkeen oli hyvä fiilis lähteä ajelemaan kotia kohti.