Dj Hypen kaksi ja puolituntinen dj-setti sisälsi mainiota drum & bassia, vaikka suvantokohtiakin oli. Teknisesti Hype osaa toki hommansa, mutta settiin olisi kaivannut lisää vaihtelua. Mc AD loi tunnelmaa omilla spiikeillään, mutta miehestä uupui energisyyttä ja hän hehkutti dj-staraa liikaa. En ole ostanut uusia drum & bass -levyjä vuosikausiin, joten ei ole ihme, etten tunnistanut yhtään kappaletta setistä. Itselle vieraita biisejä ei jaksa kuunnella loputtomiin, mutta suhteellisen tyyriin 16 euron lipun edestä oli pakko nostaa hieman tanssijalkaakin.

Positiivista oli, että koko Nosturi oli K-18 ja alakerran tilaa rajaava aita oli voitu poistaa. Tämän ansiosta Nosturin alakertaa yleensä vaivaava tungos oli tipotiessään. Tietysti on hyvä että Helsingissä on paikka, jossa myös alaikäiset voivat kuunnella elävää musiikkia, mutta eiliselle keikalle tuskin olisi montaa alle 18-vuotiasta ollut tulossakaan.

True playaz www.true-playaz.co.uk

Sain vappuaattona päähänpiston ja hoidin mustasta pörssistä liput Don Johnson Big Bandin keikalle Tavastialle. Ei osoittautunut vääräksi valinnaksi.

Tuokion Helsingin keikkarintamalla hiljaiseloa viettänyt (mutta muutoin aktiivinen) DJBB tuli ja vei Tavastiaa. Bändin sanojen mukaan kaksi päivää vanhalla biisillä aloitettiin, ja lupaavalta kuulosti. Muutamia muitakin uusia palasia kuultiin, mutta paha sanoa, mikä oli todella uutta ja mikä vain vanhaa uudeksi sovitettuna. Esimerkiksi Salt Water sai niin erikoisen käsittelyn, etten olisi sitä Salt Wateriksi tunnistanut, ellen lyriikoista olisi napannut kiinni.

Keikan helmeksi osoittautui Beastie Boys -laina Sure Shot. Sehän on kuin rakennettu DJBB:lle – kuinka monella vastaavanlaisella aktilla on huilu perusarsenaalissa?

Roklinnussa on ennen puhuttu pahaa DJBB:t? perjantai-iltanakin tukeneen Emma Salokosken lavakarismasta. Vielä en ole valmis kääntämään mittareita plussan puolelle, mutta huimaa parannusta edellisiin näkemiini kertoihin on tapahtunut. Lavalla olemiseen näemmä tottuu.

Pari kuvaakin tarttui matkaan keikalta. Tässä ja tässä.

Näitä keikkoja katsoessa miettii, kuinka todennäköisenä pitää, että DJBB breikkaa ulkomaillakin. Alan pitää yhä todennäköisempänä sitä hetki hetkeltä. Toivottavasti kesän ulkomaalaiset festarit menevät putkeen.

Jos joku kuoro Suomessa on rok, se on Semmarit. Kuoro esitti läpileikkauksen tuotannostaan muutamilla uutuuksilla lisättynä. Materiaalia Semmareilla löytyy. Kappaleiden kirjo on laaja, niihin on otettu vaikutteita esimerkiksi Rammsteinilta (Mein Klein Mutter), mutta joukossa myös perinteisempiä kappaleita, kuten eilen kuultu Muistatko.

Eilen Semmarit lauloi paikoin hieman epätarkasti. Ongelma ei niinkään ollut äänen puhtaudessa, vaan rytmin tasaisuudessa. Lisäksi useat soolot peittyivät muun kuoron laulun alle. Tämä tuntuu hieman oudolta, onhan Semmarit käyttänyt henkilökohtaisia mikrofoneja keikoillaan niin kauan kuin jaksan muistaa. Tilannetta selittää kuoron kotisivuilla oleva maininta, että ennen illan jälkimmäistä keikkaa eteen oli tullut teknisiä ongelmia.

Liekö viimesyksyisellä Amerikankiertueella ollut vaikutusta siihen, että Semmareitten esiintymisessä oli entistä enemmän showmeininkiä. Välillä lavashow ajoi jopa laulamisen ohi. Itse olisin pysynyt hereillä pelkän musiikin voimallakin. Toisaalta lavashow oli pääosin hyvin toimiva ja paikoin todella näyttävä. Keikan sujuvuutta on varmasti mietitty. Pakolliset äänten antamiset ja lavasteiden roudaus hoituivat samalla kun yksi tai kaksi kuorolaista johdatteli, yleensä huumorin avulla, yleisön seuraavaan kappaleeseen.

Muuten hieman tylsä, kappaleita värittänyt videomateriaali lunasti tarkoituksensa kahteen otteeseen. Ennen väliaikaa André Wickström kehui videokuvan välityksellä Semmareiden uutta levyä tuttuun tyyliinsä. Mainiot naurut aikaansai myös kuoron bussikuski toteamalla keikan lopuksi ”Kyllähän te kahden tunnin jälkeen taputatte, mutta minä joudun kuuntelemaan tätä joka ilta.”
(arvio on jälkimmäisestä, kello 19.00 konsertista)

Eilen oli hieno ilta, kun Kamel ja Reverend Bizarre soittivat hyvät setit Stella Starin Psychotropic Zone -klubilla.
Illan aloitti Kamel, joka soitti samoilla laitteilla ja soundeilla kuin myöhemmin soittava Reverend Bizarre, joten yhtye sai musiikkiinsa uudenlaista potkua. Ensimmäistä kertaa yhtyettä kuulleena, kuvailisin orkesteria metalliseksi stonerrock -yhtyeeksi, joka lupailee mielenkiintoista tulevaisuutta. Toivon että yhtye jaksaa painaa eteenpäin ja hioa tyyliään, jonka jälkeen bändi tulee olemaan kuumaa kamaa. Soolokitaristi oli yhtyeen parasta antia, eikä rumpalissakaan ollut mitään vikaa. Laulajan toivoisi oppivat joitain yleisöä viihdyttäviä elkeitä ja mänöövereitä, tällä hetkellä kaverista sai vaikutelman että hän oli lavalla vain sen vuoksi että muut bändin pojat halusivat keikalle. Kyllä bändin pitää näyttää siltä että he nauttivat esiintymisestä.

Puolenyön aikaan aloittanut Reverend Bizarre täräytti ilmoille perinteikästä doom-metallia ja keräsin klubin asiakkaat matalan ja pienen lavan eteen nyrkkiä puimaan. Keikka alkoi koomisiakin sävyjä sisältäneellä esittelyllä, jossa yhtyeen basisti/vokalisti Magister Albert ilmoitti ettei yhtye ”Todellakaan aio soittaa Paranoidia eikä muutakaan paskaa, joten älkää edes vittu pyytäkö”. Hurrauksen säestämänä bändi aloitti keikkansa, joka olikin mitä mainion elämys. Kummat Pastorit eivät pettäneet tälläkään kertaa, vaan soittivat mainion keikan liian kovilla volyymeillä, joten doom metal elämys oli täydellinen ’verta valuvia’ korvia myöten. Loppuun saatiin kuulla jonkinmoiseksi klassikoksi muodostunut Doom Over The World, jonka jälken tyytyväinen ja humalainen yleisö lähti valumaan ulos päin.

Kaiken kaikkiaan siis erittäin onnistunut ilta, josta suuri kiitos myös klubin järjestäjille, joiden musiikkimaku ennen keikkaa oli erinomainen ja jotka olivat raahanneet paikalle ”VJ:n” heittämään kankaalle mitä psykedeelisempiä kuvia. Varsinkin pätkät 70-lukulaisista science fiction elokuvista olivat allekirjoittaneen mieleen. Lisäksi allekirjoittanut sai uhrattua rahansa alkoholin ja musiikin alttarille, joten mukaan tarttuivat kankkusen lisäksi läjä Reverendsien uusia vinyylijulkaisuita, jotka käsittääkseni ovat kovaa vauhtia loppumassa.

Loistava roklinnussakin jo aiemmin hehkutettu reggae/dub/whatever -henkinen Plutonium 74 vetäisi keskiviikkona hienon keikan.

Kovin olivat herrat pirteinä. Levyversiot saivat monissa kappaleissa uuden käsittelyn. Levyllä akustinen Pasilasta kääntyi keikalla koko bändin versioksi. Kuultiin myös muutamia levyltä löytymättömiä kappaleita, jotka nekin olivat viihdyttäviä.

Meininki oli hirmuinen. Seesteisemmät biisit otettiin jamitellen ja kovemmalla tempolla. Lavan etuosassa olleet jäsenet, eli perkussionisti ja keyboardisti/laulaja pitivät huolen siitä, että lava-aktia pystyi sanomaan nimenomaan aktiksi. Innostuksessa oli jotain sitä samaa, mitä perinteisemmän suomirockin puolella Ismo Alangolla tai Zen Cafén Samuli Putrolla parhaimmillaan on. Tästä vertauksesta sitten herrat itse eivät välttämättä pidä, mutta tuskinpa pitävät muutamia kertoja varmasti jo toistuneesta reggaen Absoluuttinen Nollapiste -vertauksestakaan. Mutta jos encorena esitetty surullinen rattijuoppoustarina ei ole Zen Caféa, ei ole mikään.

Soundit tosin olivat heikohkot. Koskettimet, laulu ja puhaltimet toimivat, mutta muu osuus jäi puuroksi, elleivät korvani valehtele. Kasiot olivat LUJALLA paikoin.