Kategoria: Yleinen

Nine Inch Nails, 8.5.2014 Hartwall Arena, Helsinki

Vuoden 1994 Nine Inch Nailsin keskellä yötä televisioitu Woodstock 94 -keikka oli isompi sukupolvikokemus kuin mikään muu keskellä yötä lähetetty ohjelma ikinä. Minutkin se käänsi. Sitä ennen en paljon tiennyt NINistä – sen jälkeen olen fanittanut kaksikymmentä vuotta.

Koska pienelle paperiteollisuuspaikkakunnalle näkyneet mediat (TV1, TV2, Kolmoskanava, Riihimäen Sanomat, kirjaston Soundi, Headbanger’s Ball, 120 Minutes, Radiomafia ja kavereiden levyhyllyt) eivät olleet hehkuttaneet Nine Inch Nailsia, oli mennyt bändi aiemmin ihan täysin ohi. NINin hengenheimolainen Ministry toki tunnettiin, koska Ministry oli hevimetallia, ja 90-luvun paperiteollisuuspaikkakunnalla ne, jotka eivät kuuntele eurodancea, kuuntelevat hevimetallia.

NIN oli Woodstockissa esiintymässä juuri ennen Metallicaa. Kun Metallica esiintyy, niin 1994 sitä kuunnellaan, oli mikä oli. Virikkeet olivat vähissä.

Tällainen lupaava artisti oli päräyttänyt jo aiemmin ilmoille elektrohenkisen Pretty Hate Machine -levyn ja yllättävän paljon Ministryltä kuulostaneen Broken-EP:n. Nyt he kiersivät The Downward Spiral -levyn kiertuetta ja jumaliste tuo Woodstock. Tuo oli parasta ikinä.

NIN vetosi kasvavaan nuoreen mieheen, koska se purki turhautumisen kimmeltäviin rokkitähtiin ja muuhun kertakäyttöpuuppaan. Mutaa, cyberpunkkia, nahkaa, vinyyliä ja verta, perkele! Trent-setää ahdisti. Niin minuakin, olimme siis käytännön hengenheimolaiset. En tosin narkannut enkä oikeastaan asunut Los Angelesissa ja rokkitähteydenkin kanssa oli vähän ohkaista. Eikä nyt varsinaisesti ollut miljoonia tililläkään. Mutta niinku ahisti ja tollei.

The Downward Spiralilla kertoja hylkää yksi kerrallaan elämänsä eri elementit syöksyssään alas ja lopulta tappaa itsensä. Kuulostaa lohdulliselta kasvavalle nuorelle miehelle. Jollain maila puristaa kädessä vielä enemmän kuin minulla, joten kaipa siinä jotain lohdullista on. Äidinkielen tunnilla oli puhuttu katarsiksesta ja tragedian puhdistavasta vaikutuksesta.

2014 NIN soitti Hartwall Arenalla. Trent oli vähän rauhallisempi, lihavampi ja pelkäsi olevansa vain kopion kopio kopion kopio. Niin minäkin. Silti nautimme kaikki ja olihan tuo nyt taas kerran hienoa kuin mikä.

Manic Street Preachers – The Circus 7.5.2014

Lontoo, 2.3.1994. Manic Street Preachers esiintyy Clapham Grand -konserttisalissa hyväntekeväisyyskonsertissa, jonka tuotot menevät syöpätutkimukseen.

Helsinki, 7.5.2014. Manic Street Preachers esiintyy the Circus -yökerhossa.

Neljä nuorta turhautunutta walesilaisnuorta rokkaa salin sekaisin. Vieraana muutamissa kappaleissa Bernard Butler. Mukana konsertissa myös Shane Macgowan & the Pogues. Rock on. Ja Bluristahan ei pidetä. TJEU: https://www.youtube.com/watch?v=VEuxEFPly3w

20 vuotta aikaa välissä. Tuntuu että herrat olivat löytäneet takaisin ainakin osan siitä nuoren miehen maailmantuskasta mikä jo välillä tuntui olevan eläkkeellä. Lavalla enää kolme, plus vahvistuksena Nick Nasmyth (koskettimet) sekä Wayne Murray (kitara). Waynelle oli, mene ja tiedä kuinka tietoisesti, kuin kunnioituksesta Richeytä kohtaan selkeästi Näytetty Paikkansa. Vertailulta ei vaan nyt voinut välttyä nuoren, hontelon pörrötukan pistäessä menemään kuin viimeistä päivää lavan sivuvarjoissa.

Jokin rauha menneisyyden kanssa on tehty, vanhat biisit saivat arvoisensa esillepanon ja yhtään leipääntymättä. Hyvin rokkasi edelleen.

Kiitos.

 

Ja nämähän kuultiin. Perässä vuosiluku. Vähän perspektiiviä, sano.

Motorcycle Emptiness (1992)

You Stole the Sun From My Heart (1998)

(It’s Not War) Just the End of Love (2010)

Europa Geht Durch Mich (2014)

Stay Beautiful (1991)

Everything Must Go  (1996)

Rewind the Film (2013)

Die in the Summertime (1994)

Your Love Alone Is Not Enough (2007)

Enola/Alone (1996)

Walk Me to the Bridge (2014)

A Design for Life (1996)

The Everlasting (1998)

This Sullen Welsh Heart (2013)

Archives of Pain (1994)

Futurology (2014)

Ocean Spray (2001)

You Love Us (1992)

Tsunami (1998)

Show Me the Wonder (2013)

Motown Junk (1991)

If You Tolerate This Then Your Children Will Be Next (1998)

Uusi versio The Mars Voltasta on Antemasque

The Mars Voltan tehokaksikko Cedric & Omar ottivat mukaan yhden entisistä Mars Volta -rumpaleista ja ensimmäisellä MV-levylläkin soittaneen Flean ja pistivät bändin nimeltä Antemasque pystyyn. En ymmärrä yhtään, miksei tuo ole nimeltään Mars Volta.

Yhtä kaikki, kolme uutta biisiä on ulkona, ja niistä etenkin Hangin’ in the Lurch on ihan timanttia. Se on vähän kuin Mars Volta soittaisi Rushia At The Drive-In -otteella. Minulle tämä on kiinnostavinta Voltaa sitten Frances The Muten.

HANGIN IN THE LURCH by ANTEMASQUE

PEOPLE FORGET by ANTEMASQUE

4AM by ANTEMASQUE

Uutta hyvää suomiräppiä

Pari uutta, maininnan arvoista suomiräppibiisiä:

Mikidi & Gaiaf: Jyrkkä ehkä
Solonen & Kosola: Miljoona vuotta

Ensimmäinen on minulle entuudestaan tuntematon kokoonpano, mutta biisi on hyvä. Väittäisin että Memmy Possea on ainakin kuunneltu.

Jälkimmäinen kappale sisältyy Nyt kolisee -levylle, joka julkaistaan huomenna. Kysehän on suomiräppäreiden tekemästä J. Karjalaisen Et ole yksin -levyn versioinnista.

Nyt kolisee -platalla on mukana mm. Karri Miettinen eli Paleface, jonka isännöimää luentoa olin eilen kuuntelemassa Musiikkitalossa. Aiheena oli jazzin vaikutus hip hopiin ja erityisesti hip hopin kultakaudeksi sanottu 1980- ja 1990-lukujen taite.

Luento oli todella antoisa. Toisena asiantuntijana oli Ashley Kahn, joka on kirjoittanut useamman jazzin historiaa käsittelevän kirjan. Yhdessä Miettisen kanssa he kertoivat hip hopin tarinan 1920-luvun vaikutteista aina 1990-luvun merkkiteoksiin. Tällaisia olivat mm. Gurun Jazzmatazz, De La Soulin Buhloone Mindstate ja Nasin Illmatic.

Luennon jälkeen Ricky-Tick Big Bandista tutut räppärit Lindgren-Miettinen-Mellberg sekä muusikot Lötjönen-Lukkarinen-Kannaste esittivät osin improvisoitua, osin omaa materiaaliaan.

OutKast todennäköisesti Flow:hun

Flow taisi onnistua hyvin hypen luomisessa sosiaaliseen mediaan. Katumainos liian aikaisin kehiin ja johan toimii. Luotan siihen että mainos pitää paikkansa ja että OutKast esiintyy ensi kesänä Flow:ssa. Loistava uutinen.

Hämmentävä osuus mainoksessa on tieto Die Antwoordin esiintymisestä. Muutama vuosi sitten Die Antwoord oli Suomessa Linkin Parkin lämmittelijänä. Esitys (Die Antwoordin) jäi mieleen käsittämättömänä ja naurettavana. No, ei sitä rokkifestareillakaan tarvitse mennä Popedaa kuuntelemaan jos ei halua.

Muita todennäköisiä esiintyjiä Flow:ssa ovat mainoksessa mainitut Janelle Monáe ja The National sekä Slowdive ja Kavinsky.

Guns N’ Rosesille Vegas-pätkä Celine Dionin ja Britney Spearsin jalanjälissä

Guns N’ Roses -nimellä tunnettu Axl Rosen sooloprojekti pistää show’n taas pariksi viikoksi pystyyn Las Vegasiin.

”An Evening of Destruction. No Trickery! residency will feature an all-new production to highlight the band’s legacy. The nine-show commitment will allow concertgoers to get up-close-and-personal with Guns N’ Roses while the group performs everything from its greatest hits to a few lesser known but beloved songs.”

Ennustin tämän.

The Menzingers: In Remission

The Menzingers palaa ja uutta Rented World -levyä puskee 22.4. Ensimmäinen siivu In Remission lupaa hyvää.

Toissavuoden On The Impossible Past on epäinhimillisen kova suuren yleisön näppärästi sivuuttama levy. Miten mikään melko helposti kuunneltava punkkipoppoo voi panna ulos noin tiukkaa tavaraa Epitaphilla ja jäädä vain pienen piirin jutuksi? Menzingers olisi voinut olla 2010-luvun Weezer.

Vuoden paras julkaisu tähän mennessä: Against Me! – Transgender Dysphoria Blues

Viime viikolla julkaistiin Against Me!n Transgender Dysphoria Blues. Tämän viikon olen pyörittänyt sitä enemmän tai vähemmän repeatilla, koska tämä on täysosuma.

Popmusiikkia tehdään usein siten, että tarina on mahdollisimman samastuttava ja mahdollisimman moni voi kuvitella sen kertovan juuri omasta elämästään. Tämä on teemalevy sukupuolidysforiasta ja osin nokkamies/nokkanainen Laura Jane Gracen (ent. Tom Gabel) omaelämäkerrallinen tarina sukupuolenvaihdoksesta.

En koe tuon täysin olevan samastuttava tarina, mutta biisit ovat upeasti kirjoitettuja punkkiralleja vetävästi esitettynä. Äkkiväärän mutkan vetäisevää teemaa pehmentävät aika popisti kirjoitetut melodiat. Kaikessa on kuitenkin riittävästi säröä, ettei tämä Blink-182:lta tunnu.

Käytä 28 minuuttia 43 sekuntia ja rakastu tähän levyyn. Paina tuosta alta play. Nyt.