En oikein tiedä miten tämän pistäisi sanoiksi, mutta olin viikolla katsomassa Tavastialla, tuota, esiintyvää artistia nimeltään Hanna Pakarinen. Suurin osa kaveripiiristäni on jonkin sortin pitkätukkia, siis musiikkimaultaan, mutta sinne mahtuu muutama kaveri joista ei aina tiedä missä ne menee. Tällä kertaan yksi näistä iski varpajaisten päätteeksi kouraan lipun Pakarahannan keikalle ja ilmoitti että minun on sinne myös lähdettävä.

Kokemus oli oikeastaan ihan ok, vaikka en saanut keikasta juuri mitään irti. Hajutonta ja mautonta pop-rockia ihan tunteella, mutta ne biisit on kyllä ihan veden makuisia ja hajuisia. Suurin osa keikasta menikin, yllättäen, tuttujen kanssa jutusteluun, joita keikalla oli ihmeellisen paljon. Yleisö näytti nauttivan ja seassa oli muutamia yksilöitä joilla ei luultavasti kovin moni muu levy stereoissa pyörähdä, Hannan plattojen lisäksi siis.
Hanna näytti siltä että hän nauttii esiintymisestä ja siitä syystä mimmiä oli myös ilo katsoa, mutta vain muutama minuutti kerrallaan. Hyvä Hanna, tiputa se Idols/Popstara viitta niskasta ja rupea sitten tekemään sellaista musiikkia mistä itse oikeasti pidät. Kuulin meinaan luotettavalta taholta että neiti viihtyy hyvinkin eksklusiivisten artistien musiikin parissa. Ja kuulemma Agnostic Frontin paidat on kova sana.

Eihän tämä mikään keikka-arvio ole, koska en saanut koko keikasta mitään irti ja jätin sen sitten suosiolla katsomatta, jonka jälkeen siis keskityin musajuoruihin, känniin ja muuhun sen sellaiseen. Sivukorvalla musaa kuunnelleena ei viitsi sen kummepia sanoa.

Hyvän levyn jälkeen on helppo lähteä kiertueelle. Nollapisteen Mahlanjuoksuttaja jatkaa edelleen jatkumoa, jossa joka toinen levynsä on mestariteos. Vaikka kappaleet eivät aivan samaan tyyliin kerro tarinaa, kuten Suljettu aikoinaan, on kappaleiden välillä kuitenkin tekstuaalisia yhteyksiä, mikä saa aikaan jonkinlaisen vaikutelman selkeästä teemasta.

Tampereen Klubi oli miltei täysi perjantai-iltana. Kellon iskiessä puoltayötä alkaa kaiuttimistaa kuulumaan torvi-intro, joka venyy pitkäksi. Keikka aloitetaan Mahlanjuoksuttajan nimiraidalla, jota seuraa joukko muita uuden levyn kappaleita. Kuitenkaan levyllä olevaa järjestystä ei noudateta minkä takia kappaleiden väliset yhteydet tuntuvat entistäkin selvemmiltä. Kun noin puolet Mahlanjuoksuttajan kappaleista on soitettu, toteaa rumpali Tomi Krutsin, että seuraavaksi soitetaan kappale, jonka aikana hän pääsee käymään tiskillä ja kysyy mukaan Tommia, joka ei pääse, koska hänet on ”nakitettu”. Rumpalin tauon aikana orkesteri soittaa Helikopterin varjon. Kosketinten takana häärii Hastin lisäksi myös kitaristi Lääkkölä. Tämän jälkeen soitetaankin (melkein) loput Mahlanjuoksuttajasta ja orkesteri poistuu lavalta. Ensimmäinnen encore-kappale, Olokselta poimittu Ja jos, saa aikaan yhteislaulun. Toisessa encoressa orkesteri vielä soittaa puuttuvan raidan, Onko meiltä kuulunut meteliä, Mahlanjuoksuttajalta.

Nollapisteen keikoilla levyversio on jonkinlainen raami, jota noudatetaan kappaletta soitettaessa. Soolot saattavat venyä reippaastikin verrattuna äänitettyyn vastineeseensa, eivätkä yleensä ole samanlaisia kuin levyllä. Kuitenkaan ihan Mars Voltamaisiin mittoihin ei päästä. Myös sanoituksiin tulee omia pieniä lisiä Liimatan improvisoidessa. Ja mikäs siinä, soittajat osaavat soittaa, eikä sooloilu ja improvisaatiot ole ainakaan vielä kaatuneet itsetarkoitukselliksi taitojen korostamisiksi.

Kaiken kaikkiaan, keikka oli hyvä. Jäin kaipaamaan hieman vanhempaa tuotantoa, mutta kun ottaa huomioon sen, kuinka hyvä levy Mahlanjuoksuttaja on, on se vain pieni miinus.

Mew esiintyi kesällä Provinssirockissa sen verran vakuuttavasti, että bändi oli nähtävä uudelleen. Tiistainen keikka jäi omalta osaltani hieman jälkeen Provinssirockin tunnelmasta, lähinnä siksi, että en meinannut takarivistä kunnolla nähdä mitä lavalla tapahtuu.

Soittajien lisäksi lavalla pyöri monenlaisia videotaustoja, jotka toimivat varsin hyvin musiikin tukena häiritsemättä kappaleiden sanomaa. Soundit olivat kohdallaan. Tuoreen And the glass handed kites -levyn kappaleet toimivat myös livenä hienosti. Kyseisellä levyllä harrastettua peräkkäisten kappaleiden yhdistämistä toisiinsa ei keikalla taidettu tehdä ollenkaan. Harmi sinänsä, sillä levyllä siirtymät ovat luontevia ja puolustavat siksi paikkaansa.

Illan settilista lienee ollut lähes sama kuin Nosturissa sisältäen Frengers ja And the glass handed kites -levyjen kappaleita. Tavastialla bändi kylläkin soitti uudelta levyltä Louise Louisa:n ja mainostivat sitä vieläpä maailman ensi-illaksi livenä.

Lavalla on viisi miestä, joista yksi, se keskellä seisova, laulaa enkelimäisen korkealla äänellä silmät kiinni, kuin unessa. Muut repivät soittimistaan irti kaiken, mitä niistä lähtee ja vyöryttävät yleisön päälle vuorotellen yksinkertaisen kauniita melodioita ja tuhteja äänimassoja. Lavan takana on valkokangas, jolla epätodelliset ja sadunomaiset kuvat seuraavat toisiaan: tuttuja ja tuntemattomia eläimiä, tanssivia ihmisiä, nukkeja, hirviöitä, jäävuoria, lumisadetta. Laulava tiikerinpäinen hahmo, viulua soittava mantelisilmäinen kissa, punasilmäinen matomainen otus, yksinkertaisin ääriviivoin piirretty lintu. Ne ovat Mewin laulajan Jonas Bjerren unia tähän maailmaan tuotuina, aivan kuin ne sanoitukset, joita hän laulaa.

Bändin musiikkikaan ei ole tästä maailmasta. Se on samaan aikaan suurta ja pientä, aivan liian vaikeaa ja silti häpeilemättömän tarttuvaa. Se on omaperäistä ja taidokkaasti soitettua eikä kaihda teatraalisuutta, vaan tekee sen tyylillä.

Ehdin jo hetken ajan pelätä, ettei Mewin uutuuslevyn And The Glass Handed Kites yhteydessä tarvitsisikaan käyttää ylisanoja. Pelkoni osoittautui turhaksi, mutta aiemmin esittämäni toivomus sen sijaan toteutui – biisien kuuleminen livenä avasi minulle aivan uudenlaisen reitin ymmärtää niitä ja niiden kautta koko levyä. Uusien kuuntelukertojen myötä levy alkaa kuulostaa yhä paremmalta ja se tullee kiipeämään varsin korkealle parhaiden levyjen listallani.

Mutta vielä siitä keikasta. Bändin pojat osasivat hommansa, he soittivat monimutkaiset ja vaativat biisinsä erittäin varmasti ja taitavasti. Erityisesti rumpalin työskentely oli hämmästyttävää. Mew oli myös ymmärtänyt, mitä varten keikkoja tehdään: se tarjosi yleisölleen juuri ne biisit, jotka yleisö halusi kuulla.

Nosturissa kuultu setti aloitettiin uuden levyn introlla The Circuitry of the Wolf, jonka jälkeen jatkettiin seuraavalla biisillä Chinaberry Tree. Sitten vaihdettiin vanhempaan levyyn Frengers ja soitettiin siltä kolme ensimmäistä, Am I Wry? No, 156 (jonka keikkasovitus oli erityisen hieno) ja Snowbrigade. Upein ja psykedeelisin videopätkä oli The Zookeeper’s Boy:ssa, jota seurasivat omat suosikkini, vilunväreitä aiheuttavan kauniit biisit White Lips Kissed ja She Came Home for Christmas. Uuden levyn hittibiisi oli Special, jonka jälkeen, ennen lyhyttä taukoa soitettiin vielä Why Are You Looking Grave? ja Shespider. Encorena soitettiin Apocalypso ja keikan päätti odotetusti ensimmäisen levyn viimeinen biisi, loistavan massiivinen Comforting Sounds, jonka jälkeen ei ollut enää mitään lisättävää.