Kiss – Maskin takaa

Maskin takaa on kolmeen osaan jaettu 500-sivuinen tiiliskivi, johon mahtuu jos jonkinlaista tarinaa. Ensimmäinen osa on David Leafin vuonna 1979 kirjoittama teksti, jota ei aikanaan julkaistu. Leaf seurasi ja haastatteli bändiä kiertueella muutaman päivän ajan. Osuus on hyvin kirjoitettu ja se tarjoaa mukavaa, tunnelmallista kertomusta bändin historiasta ja haastattelun aikaisesta tilasta.

Kirjan toisen osan on kirjoittanut Ken Sharp. Se sisältää lyhyehkön Kiss-historiikin vuosilta 1979-1996 sekä bändin kommentointia vuosien 1996-2000 tapahtumista. Tekstiä vaivaa hieman sekavuus. Asiaa on niin paljon, että lukijaa juoksutetaan aiheesta toiseen. Lisäksi tekstin joukkoon on ympätty lyhyitä kommentteja Kissistä muilta artisteilta, kuten Alice Cooper, Lenny Kravitz, Aerosmith ja The Ramones. Viimeksimainitut kertovat omia muistojaan Kissin keikoilta. Joidenkin artistien kommentit jäävät irrallisiksi lauseiksi tarjoamatta mitään ylimääräistä kirjan sisältöön. Kiinnostavana yksityiskohtana kirjan suomalaiseen painokseen on saatu kommentteja myös kotimaisilta muusikoilta.

Kirjan kolmannessa osassa käydään läpi koko Kissin tuotanto levy levyltä ja kappale kappaleelta. Siinä onkin urakkaa, sillä bändi on urallaan julkaissut noin 40 levyä. Vuonna 1974 alkaneen levytysuran alussa tahti oli hurja, bändi julkaisi vuosina 1974-1979 vähintään kaksi levyä vuodessa ja 1980-1985 vielä levyn per vuosi, mukana toki kokoelmia. Ääneen pääsevät Kiss-nelikon Stanley/Simmons/Criss/Frehley lisäksi myös bändin myöhemmät jäsenet, muut levyillä soittaneet muusikot sekä tuottajat, mm. Bob Ezrin ja Eddie Kramer.

Tuotannon tarkka läpikäyminen ei täysin toimi käytännössä. Jokaisen levyn läpikäynti on kiinnostavaa, mutta bändillä ja muilla asianosaisilla ei yksinkertaisesti ole kaikista kappaleista kiinnostavaa sanottavaa. Siinä missä David Leaf kirjoittaa omin sanoin, Sharp tyytyy kokoamaan muitten kommentit yhteen nippuun. Kyseinen tyyli voisi tietysti toimiakin, mutta nyt sekaan kaipaisi lisätietoja. Kertomukset ja kommentit ovat välillä vain sieltä täältä napattuja irrallisia lauseita. Hieman kummastuttaa myös se miksei levyjen kansikuvia ole liitetty mukaan. Kun kerran jokainen levy arvioidaan ja useasti myös kansitaiteesta vastannut henkilö saa puheenvuoron, olisi mukava muistuttaa, minkälaisesta kansikuvasta kullakin kerralla on kyse.

Osuudessa on toki valtavasti mielenkiintoista asiaa. Faneille ei liene uusi tieto, että Destroyer oli vähintään yhtä paljon tuottaja Bob Ezrinin levy kuin bändin. Alkuvuosina Kiss teki biisejä välillä väkisin kun Casablanca records halusi bändiltä uuden levyn ulos parhaimmillaan kaksi kertaa vuodessa. Paul Stanley piti käytännössä bändiä yksin pystyssä osan 1980-lukua kun Gene Simmons keskittyä näyttelijänuransa kehittämiseen ja muut alkuperäisjäsenet olivat lähteneet bändistä.

Kiss – maskin takaa on kattava historiikki bändin faneille. Kirja kaipaisi paikoin tiivistämistä ja parempaa toimittamista, mutta on tällaisenaankin oivallinen lukukokemus.

Jori Hulkkonen:Dualizm

Jori Hulkkonen ottaa uusimmalla levyllään vakaita sivuaskelia pois housen maailmasta. Levyn neljä ensimmäistä kappaletta ovat ilman selvää biittiä kulkevia, tunnelmointiin keskittyviä paloja. Tunnelmoinnissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta levyn alkupuoli kaipaisi seurakseen yhtä tai kahta menevämpää biisiä.

Kun biitti vihdoin lähtee käyntiin Dislocatedin kohdalla, fiilis nousee välittömästi. Vokaalein varustettu biisi tuo jollain tapaa mieleen Vangeliksen Blade runner -soundtrackin tunnelman. Levyn huippukohta seuraa heti perään, melankolinen Lo-fiction muistuttaa hieman Zoot womanin tuotantoa.

Levyn loppuosa on house-rytmeihin pohjautuvaa perinteisempää Hulkkosta. Fermi paradox loppuu hienoon jarremaiseen syntetisaattorileikittelyyn ja menevä Dying in beauty on 1980-luvun syntikkapoppia. Levy päättyy erittäin kauniiseen Blinded by the numbersiin.

Dualizm on erittäin mietityn oloinen ja vaikutteista huolimatta Hulkkoselta itseltään kuulostava levy. Biisijärjestystä muuttamalla olisi ehkä saanut fiiliksen säilytettyä koko levyn ajan, itselleni ei ainakaan vielä ole täysin auennut alkupuolen hidas käyntiinlähtö.

Omistamisesta ja aitoudesta

Hetken maisteltuani olen tullut siihen tulokseen, että jokin on mennyt vikaan uudessa NINissä pakkausmielessä.

Kun ihan oikeasti ostaa ne levyt, eikä vain imuroi jostain, yksi tärkeimmistä eduista on hieno pakkaus, jossa on kaikki mahdollinen lisätieto ja tilpehööri. With Teethin pakkauksessa ei ole jumaliste yhtään mitään. Siellä ei ole lyriikoita (tästä vielä selvitään), eikä sen paremmin mitään muuta tietoa levystä kuin tuottajien nimet (Trent Reznor ja Alan Moulder). Esittäjiä ei löydy, missään ei mainita, että olisiko se Reznorin Trent tämän levyn esittänyt, eikä Dave Grohlista mainita sanaakaan.

On vain teksti: ”Complete information: www.nin.com/with_teeth”.

Miksei tuo ollut vaikka levyllä digitaalisessa muodossa, jos sen paperille saaminen on mahdoton ajatus? Miksi siitä on ruudulla katseltava ja printtilaatuinen versio, jos sitä ei ole tarkoitettu paperilla katseltavaksi?

Tai se kaikkein suurin kysymys: miksi ihmeessä se on verkossa, eikä konkreettisella, käsinkosketeltavalla paperilla?

Verkossa olevassa häkellyttävän hankalasti selattavissa olevassa PDF:ssä sitten on kaikki kaivattava – ja detaljeja on liiaksikin asti: ”Hair: Eric Gabriel”. Miksi se on tehty PDF:nä ylipäänsä – ei tuota voi kunnolla selata. Muutama tunti Flash-työtä, ja sama olisi ollut näyttävämpänä verkossa. Se ei tässä satojentuhansien eurojen projektissa olisi tuntunut yhtään missään.

Jos kysymys olisi pelkästä musiikista, voisin ostaa kaiken kuuntelemani digitaalisesti verkosta, mutta CD-levy on artefakti, muisto, räpläyselämys ja keräilykohde. Ei sitä saa pilata sillä, että kannet ovat ison budjetin levyssä juosten kusten tehdyt.

Viikon 17. singlet

Uskomatonta mitä listalla on tapahtunut viime viikolla.
Ensinnäkin se on voittopuolisesti metallipainotteinen, ainoastaan A. Tuisku on päässyt keulille jyräämään, mutta muuten lista on melkoista luettavaa.
Top kympissä on kaksi Doom metal levytystä (Reverend Bizarre ja Swallow The Sun) sekä yhteensä 5 tai 8 raskaampaa musiikkia edustavaa bändiä (riippuen kuka määrittelee sen raskauden). Uutuuksista kolme suomalaista pienemmän genren edustajaa ovat ohittaneet sijalle 15. jääneen Nine Inch Nailsin. Eipä ole muutenkaan listassa valittamista, sen verran raskaalla kädellä on sinkkuja kannettu kotiin viime viikolla.

Singlet Top40 lista

Ihan vaan niille jotka eivät tiedä, tuo Reverend Bizarren Slave Of Satan -single on yksi reilut 21 minuuttia kestävä kappale. Eli ei mitään ihan perus sinkkuilua.

Eels: Blinking Lights and Other Revelations

Olen aika moneen kertaan sahannut läpi Eelsin uuden tupla-albumin. Se ei ole vielä iskenyt, vaan on pikemminkin jäänyt hieman pliisuksi.

Rajuimmillaan mennään keskitemporoksotuksissa, mutta valtaosa levystä on herkistelyä pienellä ja hiljaisella soitinvalikoimalla. Kovin kaukaa ei tarvitse hakea vertailukohtaa Daisies of the Galaxyyn tai Electro-Shock Bluesiin.

Hey Man on loistava biisi Souljackerin ajan Eelsin hengessä ja ehdottomasti albumin rok-puolen valopilkku.

Vaikuttaa siltä, että en ole tajunnut jotain. Metacriticin arvioissa tämä levy johtaa vuoden 2005 parhaalla arvostelukeskiarvolla. Arvioissa ainoa alle 80 pisteen arvio oli aina-yhtä-negatiiviselta Pitchforkilta (joka antoi esimerkiksi Mars Voltan Frances the Mutelle arvosanan 2/10).

Olin hieman yllättynyt – ilmeisesti levyssä on sittenkin se nerous. Tuskin nämä arvostelijat piruuttaan tätä levyä hehkuttavat, haukkuivathan ne edellisen maksimissaan keskinkertaisen Shootenannyn maanrakoon.

Pitää tutkia vielä lisää, ehkä löydän sen lopulta.

nine inch nails: with teeth

Kuusi vuotta taas meni edellisestä levystä, mutta tulipa NIN takaisin. Kahta samantyylistä levyä ei ole aikaisemmin nähty, joten ei ollut yllätys, että sointi oli taas muuttunut melkoisesti. Toki tämän nine inch nailsiksi tunnistaa heti, mutta Fragileen verrattuna ollaan ihan eri linjoilla.

Ennakkohuhut siitä, ettei levyllä käytettäisi lainkaan sointuja, vaan pelkästään yksittäisiä ääniä, ovat minusta liioiteltuja. Kyllähän siellä voimasoinnut surraavat taustalla taas, vaikka paljon löytyy noita yksittäisiäkin ääniä, joita levitetään jättimäisellä säröllä täyttämään äänimaisemaa vähän enemmän.

Sointi on säröistä ja orgaanista (NIN-skaalalla orgaanista), mutta ei samalla tavalla kuin Brokenilla, jossa kitarat möyrysivät kaiken päällä vallina.

Closerin veroisia radio-/MTV-hittejä tältä levyltä ei löydy, mutta kukapa niitä kaipaakaan. Fanikannassa vastaanotto on ollut varovaisen positiivinen.

Tasapainoinen kokonaisuus tämä With Teeth on, mutta vähän jää vielä parantamisenkin varaa seuraavaan levyyn.

Jännityksellä odottelen Amerikasta tilattua Dualdisc-versiota, jossa olisi 5.1-miksaus tästä levystä.