Menneiden muistelemisen sarjassa katsotaan nyt päivälleen 3 vuotta taaksepäin, jolloin Roklinnussa aloin hehkuttaa uutta artistia:

Näemmä Arctic Monkeysistä tuli se seuraava suuri juttu, josta kaikki kohisevat. Brittilehdet ovat lääpällään, kriitikot kuolaavat ja yleisö ostaa. Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not -levy myi enemmän kuin mikään muu debyyttilevy ensimmäisellä viikolla ikinä. Oasiksen debyytti jäi kakkoseksi.

Katsos perkelettä.

Tällaisen eteen tullessa ylisanat yleensä loppuvat ja tekisi mieli toistaa kliseitä toinen toisensa perään: “näissä on jotain uudenlaista raikkautta, jota ei ole nähty brittirockissa sitten [täytä tähän suosikkiklassikkobändisi]“, “lupaavin uusi artisti sitten Oasiksen” tai [geneerinen Beatles-vertaus].

Parin listaykkössinkun jälkeen on soveltuvaa, että levy alkaa sanoilla “anticipation has the habit to set you up for disappointment”. Tästä huolimatta odotukset lunastetaan. Onhan tuo nyt ihan järjettömän hyvä levy, etenkin jos haluaa kuulla, miltä kuulostaisi peribrittiläisesti äännettynä Strokes laulamassa Sweatmasterin biisejä.

Aivan kuten Strokesissa tai Hivesissäkään, eihän tässä mitään uutta ole, mutta jumalauta, nämä jätkät tekevät sen hyvin. Tämä on sitä suosittua perusalternativekitararunttausta, jossa on riittävästi vinksahduksia, ettei mene punkiksi.

Jätkät ostivat ensimmäiset soittimensa vuonna 2002 ja nyt ovat alle kaksikymppisinä tässä. Ei ole lainkaan paha suoritus pojilta. Minun ensimmäinen kitarani on vuodelta 1990 ja olen edelleen perseestä. Onnen lahjoilla on kova keskihajonta.

Jotta tuhkimotarinaan saataisiin viimeinenkin yksityiskohta kuntoon, pitää kertoa vielä siitä, kuinka ilman isoja levy-yhtiöitä pelkästään limited edition -EP:n ja netissä ilmaiseksi levinneiden demojen perusteella bändi sai valtavan suosion. Tämähän kävi juuri sillä tavalla kuin Internet-ajan tuhkimotarinoissa pitääkin käydä.

Tässä tarinassa jokainen osa loksahtaa niin hyvin paikalleen, että voisi luulla, että tämä tarina on suunniteltu jo kauan etukäteen ja käsikirjoitettu. Sex Pistolsin Johnny Rotten laukaisi viimeisellä alkuperäisen (Malcolm McLarenin tuotteistaman) Sex Pistolsin keikalla lopuksi “Ever get the feeling you’ve been cheated?” Jos joku tämän on käsikirjoittanut, on tehnyt hemmetin hyvää työtä.

Lupaan hehkuttaa tätä bändiä samalla tavalla kuin aiemmin hehkutin Mars Voltaa, White Stripesiä, Strokesia ja Hivesiä. Voin luvata, että historia toistaa itseään – ärsyttävimmät ja snobeimmat rokkijournalistit tekevät täsmälleen saman, kuten kaikissa noissa edellisissäkin. Samaan aikaan snobit puristit toteavat, että onhan tämä nähty aikaisemminkin ja Libertines oli kova ja ihan samanlainen ja nämä vain kopsaavat sitä ja Oasis oli parempi ja se kaverin demobändi olisi varmasti yhtä kova, jos olisi vain yhtä onnekas. Jjjjjust.

Ylen Spotify-uutisessa mainittiin Roklintu.

Saatoin jonkin verran vaikuttaa asiaan.