Levyarvio: Guns N’ Roses: Chinese Democracy raita raidalta

Nyt, kun kauan tekeillä ollut levy on jo MySpacessa ennakkokuuntelussa, istuin alas ja kuuntelin sen ajatuksella.

1. Chinese Democracy

Avausbiisi kertoo, mistä on kysymys Axlin vuoden 2008 soololevyssä.

90-luvun industriaalikitarasoundiriffi avaa levyn, ja sen jälkeen tuttu Axlin ääni tuo kuulijan takaisin Guns N’ Rosesin maailmaan. Kelvollinen avaussinkku levylle, mutta ei tästä klassikkoa tule.

2. Shackler’s Revenge

Rock Band 2:sta tuttu kappale, joka poukkoilee moneen suuntaan, muttei pääse oikein mihinkään. Tämä oli juuri sitä, mitä pelkäsin levyn olevan. Onneksi muut raidat eivät ole tätä.

3. Better

Livenäkin jonkin verran ulkoilutettu Better on levyn paremmasta päästä. Soundimaailmallisesti Better edustaa tätä levyä – on sekä konemusaa että klassista Gunnnari-vetoa.

4. Street of Dreams

Use Your Illusionin balladien hengessä mennään ja Axl kaivaa ärsyttävimmät maneerinsa esille ja esittelee niitä reippaammanlaisesti. Olisimme pärjänneet paremmin ilman tätä kappaletta.

5. If The World

Itämaista soundia, jousitaustaa, industriaalikitaraa, konetta, flamencokitarasooloa. Hajanainen ja levyn mitäänsanomattomimasta päästä oleva biisi.

6. There Was a Time

Use Your Illusionin parhaat kappaleet olivat hienosti sävellettyjä keskitempoisia tarinoita, ja siihen sapluunaan T.W.A.T. osuu. Soinnillisestikin kappale on Illusionin isojen biisien kaltainen, tämä voisi olla Civil Warin tilalla komeasti. Axlin ääni soi paremmin tällä biisillä kuin aiemmilla levyillä. Liekö sitten ääretön määrä ottoja vai vuosien treenauksen tulos?

7. Catcher in the Rye

There Was a Timen hengessä jatketaan, mutta heikommalla siivulla. Iso maailmojasyleilevä sovitus, Slash-replikasoolo ja kaikki, mutta kappale ei kanna sävellyksellisesti.

8. Scraped

Jos Appetite olisi tehty 2000-luvulla, se olisi kuulostanut tältä. Vaikka soundillisesti biisi on toimiva, biisinkirjoitus on kakkosluokkaa.

9. Riad N’ The Bedouins

Appetite 2008 -vaihde on edelleen päällä. Harmillista, että tästä voi sanoa täsmälleen samat sanat kuin edellisestäkin kappaleesta.

10. Sorry

Sorry, ei putoa. Axl ei ole tällä levyllä herkkä, vaikka yrittäisi. Kasariballadi ei muutu muuksi, vaikka siihen panisi kertosäkeeseen 2008-kitaraa.

11. I.R.S.

November Rainin säröinen osa tekee paluun. Hienosti soljuva kappale pyörii Axlin äänen varassa. Luultavasti tästä tulee yksi uuden levyn keikkasuosikeista.

12. Madagascar

Madagascar on uudenlaista Guns N’ Rosesia. Konetaustaa ja jousiarreja ryyditettynä Axlin kärsineellä raspiäänellä. Väsähtänyt biisi kuorrutetaan jo kertaalleen Civil Warissa käytetyllä Cool Hand Lukesta napatulla ”what we got here is a failure to communicate” samplella, mikä on näkökulmasta riippuen joko kunnianosoitus menneelle tai todella urpo kierrätys.

13. This I Love

Ks. Sorry. Sorry, herkkyys ei tunnu enää toimivan, se menee tylsyyden puolelle.

14. Prostitute

Myös tämä kappale on levyn mammuttimaisuuden hengessä sovitettu isoksi, mutta valitettavasti biisimateriaali ei ole yhtä mahtipontista kuin sovitukset tai lopun hieno whammy-kitarasoolo.

Kokonaisuutena levy yllätti minut positiivisesti. Oletin, että yli kymmenen vuoden sekoilun jälkeen levy olisi sekava ja hajanainen kokoelma vuosien varrella kokoon kursittua. Onneksi olin väärässä. Ei tämä silti mikään mainio levy ole, olen vähän yllättynyt, miten tähtiä yleensä kitsaasti jakanut Rolling Stone on antanut tälle neljä tähteä.

Halusimmeko koneellisemman version Use Your Illusionista? En minä ainakaan. Olisin halunnut nähdä 2000-luvulle päivitetyn Appetiten, 50-60 minuuttia tiukkaa tavaraa maksimissaan yhdellä balladilla. Nyt tämä on siloiteltu Axlin soololevy, joka on samalla tavalla epätasainen ja pahimmillaan korni kuin Illusionit olivat. Ehkä November Rainista ja Don’t Crysta fiilistelleet ovat eri mieltä.

13 vuoden aikana on Axlin kynästä lähtenyt muutama mainio viisu, mikä pelastaa levyn. Tosin tällaisella määrällä kirjoitus- ja studioaikaa luulisi, että muutaman mainion viisun sijaan niitä luulisi olevan kymmenen.

Jäin ristiriitaisiin tunnelmiin. Ehkä 31 vuoden herkässä iässä alan olla joko liian vanha tai liian nuori tälle levylle.

Jos haluaa täysin toisenlaisen näkemyksen levyyn, kannattaa katsoa, mitä Chuck Klosterman sanoo.

Edit 22.11.: Metacriticissä levy näyttää saaneen arvioita hyvin laidasta laitaan. Tämä levy näyttää polarisoivan niin kuuntelijoita kuin arvostelijoitakin.

Arvonnassa 2 hengen lippupaketti Tavastialle: Desert Island Sessions, Rubik, Underwater Sleeping Society, Kastor, Jaakko & Jay

Roklintu arpoo osoitteeseen hlehto ät roklintu piste com nimensä ja meiliosoitteensa meilanneiden kesken kahden hengen lippupaketin perjantai-illalle Helsingin Tavastialle Club Hula Loungeen.

Club Hula Loungen lauteilla ovat Desert Island Sessions, Rubik, Underwater Sleeping Societyn vinyyliveijarit, Kastor ja Jaakko & Jay.

Kuten Tavastialla tavallisesti, tilaisuus on K-18, joten kysythän huoltajaltasi ikääsi, jos et ole varma oletko täysi-ikäinen.

Arvonta tapahtuu perjantaiaamuna, joten nyt on kiire. Meiliosoitteita ja nimiä ei käytetä mihinkään muuhun kuin palkinnon toimittamiseen.

Kisan yhteistyökumppanina on Backstage Alliance, kiitokset sinne.

Rok-video: Pharaoh Overlord live at Tavastia 3.11.2008

Harvassa ovat ne jätkät, joilla on riittävästi pokkaa testata kuinka pitkälle, tai oikeastaan syvälle, päästään yhdellä kitarariffillä. Pharaoh Overlordilla on. Ekat pari minuuttia menee ihmetellessä mikä on meininki, sitten hommaan imeytyy sisälle. Videon päätyttyä harmittaa, ettei tämä jatkunut vielä 20 minuuttia pidempään. Briljanttia kamaa!

Roklinnun 80-luvun parhaat levyt: 2. Guns N’ Roses: Appetite For Destruction

80-luvun parhaiden levyjen listalla toiseksi yltää Guns N’ Rosesin Appetite For Destruction vuodelta 1987.

Kun olin ala-asteella, Guns N’ Roses oli suositumpi kuin mikään. He olivat panneet ulos levyn, jossa oli 12 tiukkaa raitaa. Think About You oli levyn heikoin raita, ja sekin putosi kovaa. Tätä fanitettiinkin häkellyttävän kovaa seuraavat neljä-viisi vuotta, kunnes Use Your Illusionin keskinkertaisuus vähän laimensi fanitushaluja ja grungevaihde käännettiin päälle.

Appetite-ajan Gunnarit ovat minulle edustaneet aina sitä perusrokkia. Kaksi kitaraa, basso, rummut ja laulu -kokoonpanolla väännetään suhteellisen suoraan ja lauletaan rokkenrollista, päihteistä ja mimmeistä (puolet biiseistä kertoo naisista!)

Tämä oli klassinen esimerkki siitä, kuinka bändillä on koko alku-ura aikaa tehdä ensimmäinen levy ja sitten seuraavat tehdäänkin paineiden alla ja monissa tapauksissa – tässäkin – reippaanlaisessa päihdekoukussa. Vahvalla biisimateriaalilla levystä tuli huikea. Jos tämäkin paketti olisi venytetty Use Your Illusionin tapaan kahdeksi levyksi, tämä olisi jäänyt vain harhailuksi, jonka seassa on monta timanttista hittiä.

Appetite on tämän listan kasarein levy ja sen huomaa. Onko tämä todellakin vain neljä vuotta Nevermindiä tai Pearl Jamin Teniä vanhempi levy? (Toisaalta, myös Rick Astleyn Never Gonna Give You Up julkaistiin samaan aikaan.) Koska levyn yllä leijailee kasarin tuoksu, tämä kuulostaa ehdottomasti vanhalta levyltä, ja siksi ei olekaan soinut 2000-luvulla iPodissa niin paljon kuin hyvä biisimateriaali antaisi olettaa.


Vinyylit

Roklinnun 80-luvun parhaat levyt: 3. Beastie Boys: Paul’s Boutique

Roklinnun 80-luvun parhaiden levyjen listalla kolmanneksi päätyy Beastie Boysin Paul’s Boutique vuodelta 1989.

Paul’s Boutiqueta ei olisi voinut tehdä 90-luvulla. Levy on tapetoitu sellaisella määrällä sampleja, että pienen valtion bruttokansantuote ei riittäisi niiden lisensoimiseen. Platan mainious löytyykin juuri sämpläyksestä. Beastieiden räpäytys on aina ollut viihdyttävää ja hiphopin punkkia, mutta etenkin tällä levyllä tausta varastaa show’n.

Vaikka tämä levy kuulostaa tuoreelta vielä 2008 (joskin lo-filta), panee miettimään kuinka raikas tämä oli 19 vuotta sitten. Silloin rockporukan ja hoppareiden välillä oli valtava kuilu. 90-luvulla tuota kuilua täytti loputon numetal-bändien vuo, valitettavasti.

Anthraxin kollit ja monet muut eturivin metallijantterit fanittivat Beastie Boysia. Rokkiyleisö tuli keikoille. Yhtäkkiä oli ihan ok fanittaa hiphoppiakin, vaikka Ensimmäinen Beastie-levy oli ensimmäinen hip-hop-platta, joka ampui Billboardilla ykköseksi. Onneksi ne olivat Beastiet, eikä MC Hammer tai Vanilla Ice.


Paul's Boutique

Supergrass Nosturissa 13.11.

Myönnettäköön etten ole pitkäaikainen Supergrass-fani. Alrightit ja Maryt ovat radiosta tuttuja ja In It For The Money tuli joskus lainattua kirjastosta. Sen verran houkuttelevalta bändin ensimmäinen Suomen keikka kuitenkin kuulosti että lippu tuli hommattua ja sen myötä muutama levykin. Vaivannäkö kannatti, sillä brittiläiset soittivat – tuoreimman levyn nimeen viitaten – timanttisen keikan.

Viisihenkisenä (suurimman osan keikasta mukana oli kakkoskitaristi) esiintynyt yhtye oli hyväntuulinen. Tyylikäs Gaz Coombes pahoitteli että bändiltä kesti 15 vuotta saapua Suomeen. Keikka avattiin hieman The White Stripes -henkisellä Diamond Hoo Ha Manilla ja se jatkui Bad Bloodilla, molemmat uuden levyn materiaalia.

Täysin tuore kappalekin kuultiin. Itse en ainakaan tunnistanut I sold my house / I sold my motor too -fraasin sisältänyttä kappaletta.

Omiksi suosikeikseni keikalta nousivat todella tarttuva Rebel In You sekä Supergrass -levyn tunnelmallinen avausraita Moving. Setin loppuun kuultiin hauskan videon omaava Pumping On Your Stereo, ensimmäisen levyn kappaleet Strange Ones ja Caught By The Fuzz sekä kolme encorea.

Toivottavasti bändi saadaan pian uudestaan Suomeen. Voisi kuvitella että festareilla homma uppoaa takuuvarmasti.