Yhden kysymyksen haastattelu: The Ground

TheGround.comin Antti Peisa vastasi Roklinnun yhden kysymyksen haastatteluun. Kunnianosoituksena 80-luvun Parnassoille, joissa oli editoimattomia litteroituja pitkiä haastatteluita, julkaisen haastattelun kokonaisuudessaan lähes sellaisenaan.

Viitaten http://www.roklintu.com/2008/11/14/the-ground-lopettaa/:

haluaisin esittää Roklinnun yhden kysymyksen mittaisen haastattelun:

1. WTF?

Moi Henkka,

tulen selvittämään asiaa tarkemmin piakkoin, ja lupaan myös myynti- ja kävijästatistiikkaa vuosien varrelta.

Nopeasti sanottakoon, että Levyviraston pienlevytoiminta ei ole koskaan ollut järin kannattavaa. Laajentumista harrastustoiminnasta oikeaksi liiketoiminnaksi yritettiin erittäin tiukalla budjetilla (henkilökohtaiset riskit nollassa). Ja kuten nyt tiedetään: ei onnistunut. Mielenkiintoisia jatkokuvioita on ollut, ja katsotaan vieläkö tässä jotain virityksiä tulee kun on tultu uutisen kanssa ulos. Henkilökohtaisesti eniten harmittaa, että niin monelta bändiltä menee myyntipaikka alta (vaikkakin harvan kohdalla voi puhua varsinaisesta myynnistä – mutta kuitenkin pelkkä mahdollisuus myyntiin on tärkeää). Kaiken kaikkiaan vuodet 2005-2008 Levyviraston parissa ovat olleet mahtavia, ja tulipahan katsottua kortit loppuun asti.

Mulla on tarkoitus avata oma blogi vielä tän vuoden puolella (jos vain ennätän), ja puida siellä lopettamista sekä firman historiaa hieman tarkemmin. Ja on tässä joitakin uusia kuvioita jo päällä, mutta lopettaminen tarkoittaa myös päivätöihin palaamista.

Yli 50 mailia täynnä kysymyksiä näköjään poksahtanut tämän päivän aikana, joten voipi olla että blogi tulee hyvinkin pian 🙂

OK, mitä tästä ei saa julkaista Roklinnussa editoituna?

Saa julkaista kaiken.

The Ground lopettaa

Näinhän tässä sitten perkele kävi, The Ground pistää pillit pussiin joulukuun loppuun mennessä.

Alla osia tiedotteesta, joka on lähetetty palvelua käyttäneille artisteille:

”Hei,

ikäviä uutisia: joudumme lopettamaan TheGround.com verkkopalvelun
ylläpidon vuoden vaihteessa. Lopettamisen syyt ovat puhtaasti
taloudelliset.”

sekä

”TheGround.com on toiminnassa vielä joulukuun puoliväliin saakka.

Kiitokset kun olemme saaneet tehdä yhteistyötä kanssanne. Onnea ja
menestystä kaikille!”

Henkilökohtaisesti, sekä oletettavasti koko Roklinnun toimituksen puolesta, olen erittäin pahoillani että asia meni näin. Tämä ei hyvää lupaa digitaalisen ja ennen kaikkea rampauttamattoman musiikin kaupalle.
Kiitos ja ikävä kyllä, hyvästi.

EDIT: Viittauksia tähän kirjoitukseen alla olevien lisäksi ainakin Blogispotissa.

Cut Copy Tavastialla 9.11.

Loppuunmyydyllä Tavastialla oli sunnuntai-iltana varmasti aika moni Flow-festareilla Cut Copyn nähnyt henkilö, sen verran tyydyttävään päätökseen bändi kyseiset festarit loppukesästä vei.

Electropoppia soittava australialaisbändi esiintyi laulu-kitara-basso-rummut-koskettimet -yhdistelmällä, mutta soundin tärkein tukijalka oli taustanauhalta soitetut elementit. Tämä tuli selkeimmin esiin keikan alkupuolella. Avauskappaleessa Nobody Lost, Nobody Found bändi yritti pärjätä enemmän omillaan kun taas toisena kuullussa Far Away:ssa kitara ja basso laskettiin käsistä ja tukeuduttiin konetaustoihin. Homma toimi heti paremmin.

Keikan edetessä bändi alkoi ottaa enemmän kontaktia yleisöön. Reilun tunnin mittaisen setin loppuosa olikin melkoista juhlaa. Feel The Love, Out There On The Ice ja etenkin punkista tanssimusiikiksi muuttunut, hekumallinen Lights & Music saivat yleisön hyppimään tasajalkaa. Encorena kuultiin vielä Hearts On Fire.

Cut Copyn musiikki ei ehkä ole monipuolisinta tai syvällisintä, mutta hyvät bileet sillä saa aikaan.

Roklinnun 80-luvun parhaat levyt: 4. Jane’s Addiction: Nothing’s Shocking

Jane’s Addiction esiintyi myös Roklinnun 90-luvun listalla, ja syystäkin.

80-luvun neljänneksi paras levy on Jane’s Addictionin Nothing’s Shocking vuodelta 1988.

Vuonna 1988 tehtiin kummallisia kasarihirveyksiä. Samoilla viikoilla julkaistiin New Kids on The Blockin kakkoslevy Hangin’ Tough ja MTV ei paljon vaihtoehtomusiikkia soittanut.

Jane’s Addictionilla oli takataskussa kahden albumin verran ässäkamaa. Levy-yhtiöt painoivat tarjouskilpailua keskenään, kuka saisi Los Angelesin klubisensaation riveihinsä. Maailma on auki – pari albumia lisää materiaalia ja legenda syntyy. …paitsi jos sattuu olemaan ahne, hankala persoona ja kiskoo heroiinia. Ei näin.

Yhtä kaikki, vielä tämän levyn kohdalla homma pysyi lapasessa. Dave Navarron nuoruuden metallifanitus kuului läpi, muttei silti tehnyt Jane’sin omintakeisesta soundista perusheviä. Perry Farrellin kummallinen ääni ei toimisi kovin monen bändin edessä, mutta Jane’s Addictionin soinnille se oli elintärkeää.

Jane’sin nimikkobiisi Jane Says löytyy tämän levyn loppupuolelta. Mainio kahden soinnun veivaus kertoo tyypillisen Jane’s-tarinan. Epävakaa nisti vannoo lopettavansa huomenna, alkavansa säästää ja muuttavansa Espanjaan, mutta kertojakin tietää, ettei siitä mitään tule. Oikeassa elämässä tuolla tarinalla oli onnellinen loppu: Jane pääsi kuiville.

90-luku pääsi alkamaan pikkuisen etuajassa tällä levyllä. Kovin moni ei tätä levyä silloin taannoin ostanut, mutta niihin, jotka ostivat, tällä oli pysyvä vaikutus ja tämä levy oli mukana tappamassa kasaria, mistä syystä se ansaitsee olla tällä listalla.


Roklinnun 80-luvun parhaat levyt: 5. Misfits: Walk Among Us

80-luvulla tehtiin paljon hyvää musiikkia, mutta karmiva kasarimusa on jättänyt sen historiassa varjoonsa. Koska Roklinnussa on perinteisesti oltu huolissaan kasarin ihannoinnista, on aika valita lähestulkoon kasarivaikutteista vapaat 80-luvun 5 parasta levyä.

80-luvun viidenneksi paras rok-levy on Misfitsin Walk Among Us vuodelta 1982.

Tämän kirjoitettuani tajusin, että olen elänyt häpeällisesti kirjaston levystä punkhengessä poltetun CD-R-version kanssa nämä vuodet ja tilasin alkuperäisen Play.comin Playtradesta 8,22 eurolla.

On vähän erikoista sanoa täyspitkäksi levyä, jossa on 13 kappaletta ja yhteensä vain 25 minuuttia melodista laula-mukana-punkinrutistusta, mutta silti – tämä on ainoa täyspitkä, joka on julkaistu alkuperäisen Misfitsin koossa ollessa.

Soundit ovat kehnonlaiset, soittokaan ei ole kummoista, mutta meininki ja biisit ovat timanttia. Paljon samaa on kuin Ramonesissa, mutta paljon raaempana ja kauhumeiningillä kieli poskessa. Tällaisella biisimatskulla ja vimmalla luodaan legendoja.

Kama platalla on uskomattoman tasaista. Kymmenisen biisiä kolmestatoista on sinkkukelpoista kamaa. Jos joku 80-luvun radiosuuruus olisi esittänyt nämä hitaampina ja kevyemmällä otteella, olisi irronnut pari ykköshittiä.

Ei olisi uskonut, että tästä mesoajasta kuoriutuu 90-luvun Evil Elvis, jahka tapaa Rick Rubinin.


Misfits-logo
Kuva: Metrobold – Creative Commons