Kevään Suomen vieras nine inch nails pani – kuten heillä tapana on ollut lähes joka levyn jälkeen – livevideon ulos.

Mainiohan se on, kuten kaikki nine inch nails -otsikon alla oleva, mutta miksi, oi miksi, Reznor on väsynyt koko keikan ajan? Ehkä Jack on väsynyt pelastamaan kaikkia Lost-saarelta. En olisi silti arvannut, että NIN-liven heikoin lenkki voi olla Reznor itse.

Sen sijaan lopulla bändillä riittää virtaa riittämiin ja tappamisen meininkiä löytyy.

Kun NINistä on kyse, keikka on tietenkin visuaalisesti näyttävä ja äänivallit ovat huikeita. Levyllä ei suuremmin ole ylimääräistä räpellystä, koska keikan tarkka dokumentointi itsessään riittää. Näyttävyyttä lisää vielä se, että keikka on kuvattu HDTV-resoluutiolla, joka näkyisi, jos olisin ottanut asiakseni hommata Blu-Ray- tai HD-DVD-aseman. En arvaa vielä lyödä vetoa kummankaan teknologian puolesta, joten oldskool-DVD:llä on meikäläisen pärjättävä.

Plussaa pitää antaa siitä, että surround-miksaus on tehty poikkeuksellisesti niin, että kaikkia viittä kaiutinta käytetään reippaasti, eivätkä kaikki instrumentit tule pelkästään edestä – ja silti se kuulostaa hyvältä. Yleensä kikkailemalla käy ohkaisesti, muttei tällä kertaa.

Jäähallin keikkaa odotellessa tätä lähemmäs Provinssin muistikuvia ei pääse.

Beastie Boysin konserttitaltiointi New Yorkin Madison Square Gardenista vuodelta 2004 on musiikillisesti ehtaa tavaraa. Visuaalisesti se on kuitenkin tehty eri lähtökohdista kuin normaali keikkatallenne. 50 fanille on annettu käyttöön Hi8 -kamerat ainoana ohjeenaan että kameroilla pitää kuvata koko ajan. Tulos on mielenkiintoinen.

Leikkaajan lähtötilanne ei ole ollut kovin ruusuinen. Puolentoista tunnin keikasta on kuvamateriaalia 75 tuntia. Kuva tärisee, on paikoin suttuista ja kuvakulmat ovat milloin mitäkin. Silti materiaalista on saatu pääosin toimiva kuvavirta. Kuvaava kamera vaihtuu keskimäärin sekunnin-parin välein, mutta tuloksena ei ole samanlaista ahdistuksen tunnetta kuin nykypäivän hektisissä musiikkivideoissa. Musiikki pitää homman kasassa.

Keikka alkaa DJ Mix Master Miken kanssa vedettävillä biiseillä. Hän yhdistää tuttuihin kappaleisiin onnistuneesti uusia pohjia. Beastie Boys -kolmikko pitää yllä tiukkaa menoa, eikä biisien välillä hengähdetä liikaa. Check Your Head ja Ill Communication -levyjen groovaavammat biisit vedetään kuusihenkisenä bändinä oikeilla soittimilla. Toimii.

Kuvaus ei toimi aivan jokaisen biisin kohdalla. Elokuvassa on kokeiltu kaikkia mahdollisia kuvanmuokkaustoimintoja: on mustavalkoista kuvaa, pehmennettyä kuvaa, ääriviivoiltaan korostettua kuvaa jne. Pääosin mennään eteenpäin tyylikkäästi, mutta kaikille tyylikeinoille ei riitä perusteita. Paras oivallus on ollut heijastaa lavan taustalla oleviin videoruutuihin negatiivista kuvaa, jolloin lopullista kuvaa voi vaihtaa edestakaisin negatiivista positiiviksi. Tällöin joko lavan aidot tapahtumat tai videoruutujen tapahtumat näkyvät oikein. Hieno efekti.

Elokuva antaa aidon kuvan siitä, mitä yleisön joukossa tapahtuu keikan aikana. Hyvällä leikkauksella saadaan näytettyä pieniä tarinoita yksittäisten katsojien näkökulmasta. Leikkauksella on aikaansaatu myös osuvaa huumoria. Kun eräs kuvaaja päättää käydä vessassa, se näytetään tietysti katsojalle. Yleisön joukosta on bongattu muutamia julkkiksiakin. Itsekseen biisien tahtiin räppäävä Ben Stiller on hauska näky.

Elokuvasta on vielä jäljellä useita näytöksiä Helsingin Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla.

Seuraavaksi on luvassa silmitöntä hehkutusta eli arvio uusimmasta Kling Klang Produktista, Kraftwerkin live-DVD:stä Minimum-Maximum. DVD on koostettu vuoden 2004 maailmankiertueella taltioidusta materiaalista ja se tarjoaa kahden levyllisen verran varsin vaikuttavaa meininkiä.

Livetallenteeksi Minimum-Maximumin äänenlaatu on suorastaan hämmentävän hyvä. Siinä on erittäin huolellisesti miksattu 5.1-monikanavaääni ja bassoa riittävästi myös naapureille. Kuvassa vuorottelevat keikalla lavan takana olleella screenillä nähdyt, kappaleita kuvittavat filminpätkät ja animaatiot sekä tiukassa rivissä lavalla seisovat vähäeleiset bändin sedät. Filmimateriaali on taattuun Kraftwerk-tyyliin yksinkertaisen tyylikästä.

Miltei kaikki klassikkobiisit Kraftwerkin uran varrelta – The Robotsista Trans Europe Expressiin ja Music Non Stopiin – ovat mukana, niiden väliin on ripoteltu muutama kappale parin vuoden takaiselta uusimmalta levyltä Tour de France. Biisit on modernisoitu taidokkaasti: soundit ovat tätä päivää, mutta tunnelmat edelleen vuosien takaa. Keikkasetissä kappaleet ovat hieman nopeatempoisempia ja rytmikkäämpiä kuin levyllä – Tour de France 03 äityy melkeinpä napakaksi teknoksi asti. Omat suosikkini sekä keikalla että tällä levyllä ovat avausbiisi The Man-Machine (tai oikeastaan Mensch-Maschine, sillä se esitetään saksaksi) ja jykeväksi ydinvoiman vastaiseksi kannanotoksi paisuva Radioactivity, joka aiheuttaa kotisohvalla koettuna aivan yhtä voimakkaita kylmiä väreitä kuin aikoinaan paikan päällä Helsingin jäähallissa.

Täytyy sanoa, että DVD toimii melkein yhtä hyvin kuin itse keikka – äänenlaatu on parempi kuin kaikuvassa jäähallissa, bändin sedät näkee myös läheltä (ja voi jopa huomata, että ne sentään ovat eläviä – ainakin yhden jalka epähuomiossa vispaa hetken ja toisen käsi liikkuu hänen ruuvatessaan filtteriä) ja musiikin tahtiin voi tanssia ilman pelkoa putoamisesta jäähallin jyrkiltä lehtereiltä.

Aerosmithin ensimmäinen live-dvd sisältää parin tunnin verran musiikkia. DVD on kuvattu Honkin’ on bobo -levyyn pohjautuneella kiertueella. Kyseinen levy sisältää pääasiassa lainakappaleita ja muutamia niistä kuullaan tietysti dvd:lläkin.

Konserttitaltiointi on tehty alunperin televisiota varten. Kappaleiden väliin on lisätty pieniä pätkiä Honkin’ on bobo -levyn nauhoituksista sekä fanien ja bändin kommentteja. TV-lähetyksessä keikan pätkimisen saattaa vielä jotenkin ymmärtää, mutta dvd:llä pitäisi olla mahdollisuus katsoa koko konsertti alusta loppuun ilman keskeytyksiä. Nyt jokaisen kappaleen intro on pilattu ylimääräisellä puheella.

Keikan pätkimisen lisäksi toinen iso ongelma on leikkauksessa. Nykyisten musiikkivideoiden tyyliin kuva ei viivy yhden kameran mukana juuri sekuntia kauempaa. Lisäksi yleisöä pyritään näyttämään joka välissä. Kuviin on löydetty lähinnä amerikkalaista naiskauneutta, joka tuntuu nauttivan enemmän kameroiden edessä heilumisesta kuin bändin soitosta. Tuloksena on kuvallinen sekasotku, joka ei tue musiikkia juuri lainkaan. Välillä tekee mieli sulkea silmät ja antaa pelkän musiikin tehdä tehtävänsä.

Levyn musiikillinen anti on hyvää ja biisivalinnat pääosin onnistuneita. Bändi soittaa 30 vuoden kokemuksella, tosin jotkut biiseistä vedetään läpi liiankin rutiinilla. Lainakappaleet, kuten Road runner ja Joe Perryn laulama Stop messin’ around ovat poikkeuksetta upeaa kuunneltavaa. Niissä koko bändi tuntuu haastavan itsensä. Omasta varhaistuotannostaan mukaan on valittu mm. Toys in the attic ja Back in the saddle, jotka sopivatkin hyvin lainaklassikkojen seuraksi.

Konserttitaltioinnin lisäksi dvd:llä on mm. viisi alkuperäisestä tv-lähetyksestä karsittua kappaletta, joista etenkin Last child on hieno veto. Pakkauksessa on myös CD, jolla on seitsemän livebiisiä.

Mitä tulee musiikkivideoiden ohjaamiseen, ranskalainen Michel Gondry on nero. Sen todistaa viimeistään The Work of Director -sarjan dvd, joka sisältää musiikkivideoiden lisäksi dokumentin sekä lyhytfilmejä.

DVD on julkaistu vuonna 2003, joten aivan uudesta tuotteesta ei ole kyse. Tämän jälkeen Gondry on käsittääkseni keskittynyt elokuvien ohjaamiseen, joten dvd:llä on mukana herran uusimmat musiikkivideot. Levyltä on kuitenkin syystä tai toisesta jätetty pois useita mielekiintoisia videoita, mm. Knives Out (Radiohead), Music Sounds Better With You (Stardust) ja Little Star (Stina Nordenstam).

Puutteista huolimatta kaksipuolisella levyllä on paljon katseltavaa. Gondry on mm. tehnyt The White Stripesille kolme videota, The Chemical Brothersille kaksi ja Björkille peräti kuusi. Lisäksi mukana on mm. Beckin, Lucasin sekä Cibo Matton videot, yhteensä 27 kappaletta.

Sanomattakin on selvää, että dvd:llä kuultava musiikki on hyvää. Lisäksi se on tyyliltään vaihtelevaa. Tiukasta rokista (The White Stripes ja Foo Fighters) siirrytään popin (Kylie Minogue) kautta ranskalaiseen rappiin (IAM) ja elektroniseen musiikkiin (Daft Punk, Massive Attack, The Chemical Brothers, Björk).

Lähes jokainen video on huimaavan kekseliäs, niin tekijän kuin artistin näköinen. Suosikkeja on erittäin vaikea valita, ellei sitten päädy luettelemaan koko dvd:n sisältöä. Michel Gondryn mielikuvituksen rikkaudesta kertoo myös I’ve been 12 forever -niminen filmi. Vaikkei kyseessä olekaan aivan täysverinen dokumentti, se kertoo kuitenkin oleellisen Gondrysta ja hänen työtavoistaan. Ääneen pääsevät niin maestro itse kuin artistitkin. Dave Grohl mm. kehuu Gondryn kanssa tehtyä Everlongia bändin parhaaksi videoksi.

Jos MTV (tai suomalainen The Voice) näyttäisi tällaisia musiikkivideota, meikäläinen istuisi ruudun ääressä päivät pitkät.

The Work of Director -sarjaan kuuluu kolme osaa: Spike Jonze, Chris Cunningham sekä Michel Gondry. Erikseen julkaistut osat on nyt julkaistu dvd-boksina, jossa on alkuperäisten dvd:itten lisäksi yksi bonuslevy.

Kun Zen Cafén Auroran kentän keikka oli, kommentoin Zenkkareita eppunormaaleiksi.

DVD on suodattanut eppua pois livestä. Teknisesti asiallisesti toteutettu DVD on näpsäkkä pakkaus. Keikasta ei ole uutta sanottavaa aiempaan kommenttiini verrattuna, joten keskityn DVD:hen.

Tässä – kuten monessa muussakin keikassa – jää häiritsemään, miksi välistä on leikattu biisejä pois. Miksi Tien päällä joka päivä jäi kuulematta DVD:llä (muistaisin, että elävänä se kuultiin), kuten myös vaikkapa Antaa vituttaa? Miksi Tavallaan jokainen on surullinen kuullaan vain jälkitunnelmien bonusbiisinä, eikä osana varsinaista keikkaa? Sieltä aika liuta kappaleita oli leikattu välistä pois. Olisi nyt poisleikatut laitettu vaikka erilliseksi kokonaisuudeksi, jos flow’sta ollaan huolissaan.

Zen Cafén keskustelufoorumi valottaa hieman syytä, miksi kaikki kappaleet eivät ole nauhalla: ”Kaikkia kappaleita ei keikalta edes kuvattu. Kuvauskaluston tallennuskapasiteetti asetti omat rajoituksensa.” En ilmeisesti ymmärrä mitään kuvauksesta, koska olisi luullut, että jollain keinolla olisi kaksi tuntia kuvauskapasiteettia saatu kasaan. Helppohan se on toki minun takarivistä huudella nykyistä ammattikuvauskalustoa tuntemattomana.

DVD:llä nähdään myös Zen Cafén tekemät videot. Etenkin vanhimmat ovat hienoudestaan huolimatta hiukkasen hupaisia, kun Putro vaikuttaa niissä niin nuorelta pojalta, vaikkei siitä niin paljon aikaa olekaan kulunut.

Hieno paketti tuo levy on. Jos hyvä keikka saadaan pikseleiksi ammattimaisesti kaapattua, eihän siitä huonoa voi tullakaan.

Zen Cafélta on odotettavissa lähitulevaisuudessa uutta tavaraa. Uusi sinkkubiisi Haluan likaisen naisen (ääninäyte) tipahti pois YleXin soittolistalta, koska sanat olivat liian tuhmat. (Toisin kuin YleXillä voimasoitossa olevan Happoradion erittäin zencafemaisessa biisissä Linnusta sammakoksi, joka alkaa sanoilla ”pakko vetää vauhtia / rahas ei riitä kunnon aineisiin”.) Uusi sinkku tulee siis pian.

Jälkikirjoituksena: Kun luin tämän uutisen yhteydessä Roklinnun arkistoja, huomasin, että olin spekuloinut 2003 YUP:n ilmoittaessa tauostaan, että Martikainen saattaisi tehdä soololevyn. Hyvin uumoiltu, vaikka silloin pidin todennäköisempänä tuottamistoimintaa.

Primuksen Provinssin keikka vuonna miekka ja kilpi kuuluu näkemieni keikkojen top-3:een. Sitä taustaa vasten on hankala käsittää, että vasta nyt Primus julkaisi live-DVD:n.

Settilista viime vuoden kiertueella oli kaksiosainen: ensin yksi setti mitä milloinkin ja sen jälkeen Sailing the Seas of Cheese kokonaan. Tämän vuoden kiertueella perinne jatkuu: ensin yksi setti mitä milloinkin ja sen jälkeen Frizzle Fry kokonaan. Näin se tälläkin DVD:llä on.

Frizzle Fry ei ole koskaan ollut Primuksen tuotannosta se lempilevyni, koska sen paikan on vallannut Sailing the Seas of Cheese ylivoimaisesti. Silti päätös soittaa koko levy kokonaisuutena toimii yllättävän hyvin.

Musiikki toimii, visuaalisuus toimii, soundit ovat kohdallaan, setti on riittävät 2½ tuntia.

Tästä tuli vuoden paras musiikki-DVD tähän mennessä. Yllätyksiä pitää tapahtua, että tämän joku vielä päihittää.

Primukselta ei ole tullut uutta täyspitkää viiteen vuoteen – silti bändi on näppituntumalla sanottuna suositumpi kuin koskaan ja keikkailu jatkuu, livemusiikki tekee kauppansa FLACina ja DVD:nä. Primuksesta on tullut Phish.

YUP:n uusi DVD Helppoa katseltavaa on yli viisituntinen mammutti. On hankala arvostella näin isoja ja kirjavia järkäleitä kokonaisuuksina. Erillisten osien taso vaihtelee huimasti (kymmenen minuuttia keikkabussissa tupakoinnista puhumista lienee eri maailmasta kuin aivan loistava Tavastian Yövieraat-keikka), eikä tätä lienekään tarkoitettu katsottavaksi yhdeltä istumalta, vaan sen sijaan näykkien.

Ne näykityt palaset ovat maukkaita, mutta sen varmasti tietääkin jokainen yhtyeen ystävä. En katso, että tätä on suunnattu kenenkään ensikosketukseksi YUP:hen, Helppoa kuunneltavaa lienee siihen tarkoituksenmukaisempi väline.

Äänessä olen yleensä melko tarkka laadusta, vaikken highend-hifisti olekaan, mutta tällä levyllä paikoin on jo liian tuhnuista kuvaa. Provinssirock-keikan ja Lutakon ensimmäisen keikan ääriviivoissa on jonkinlaista outoa pikselöitymistä ja säröä, jo hieman häiritsevissä määrin, ja jälkimmäisen keikan kameroista monen kuva on häkellyttävän sumea.

Pakko-ostoshan tämä on yhtyeen faneille. Kohtuullinen hinta yhdistettynä 2½ tuntiin livemateriaalia plus kaikkiin videoihin on aina ostamisen arvoinen.

Koska kommenttipalstalla kummasteltiin, onko Roklinnusta tulossa Metallikalintu, pitää panna kerran vielä kiellon päälle, kun nyt Metallica-merkkisiä kommentointitilaisuuksia tuntuu tulevan aivan nonstoppina.

Bio Rexissä pyörivä Metallica-dokkari Some Kind of Monster on aivan loistava. Siitä pitäminen ei vaadi edes Metallicasta pitämistä sen enempää kuin Spinal Tapista nauttiminen vaatii Spinal Tapin musiikista pitämistä. Mainittakoon silti, että Big Bottom on loistava biisi, joka avautuu rokhistorian hassuimmalla epäriimillä.

Parhaimmillaan dokkari on hyvin Spinal Tapia. Varsinkin silloin, kun bändille palkattu $40,000/kk maksava terapeutti kertoo, että hänellä olisi ideoita bändin tulevaisuudesta. Minä olisin muuten tuohon hintaan ostanut ihan oikeasti lisensoidun terapeutin, enkä vain mitään perusjätkää. (Miksi se olisi psykoterapeutin lisenssin jättänyt hankkimatta, jos se kerran… hetkinen?)

Bio Rex nauroi moneen kertaan dokkarin aikana. Näinkin vakavaan hevimetallidokkariin se on melkoinen suoritus.

Huumorin lisäksi pääpiirteittäin vakavamielisessä dokkarissa on koskettavia kohtia. Esimerkiksi Metallicasta erotetun Dave Mustainen avautuminen Larsille parikymmentä vuotta erottamisen jälkeen on tylyä puhetta.

Toiseen suuntaan veivataan taasen silloin, kun Trujillolle selviää, että hänet valittiin Metallican basistiksi ja hän saa siitä myös kohtuullisen korvauksen. Twiggy Ramirez olisi ollut hauska valinta myös. Niin olisi ollut edellisellä basistikierroksella 80-luvulla Les Claypoolin valintakin aika hauska ratkaisu. Onneksi Metallicalle ja Claypoolille eivät valinneet. Ehkä Claypool olisi tehnyt enemmän pätäkkää, mutta Primus olisi jäänyt näkemättä.

Tämä dokkari tulee tekemään käsittämättömät myyntimäärät DVD:nä, koska leffajulkaisu oli hyvin rajoitettu ympäri maailmaa, pääasiassa vain taideleffa- ja indieteattereissa pyöritettiin. Älkää silti odottako, käykää tsekkaamassa.