Ostin tänään yhden CD-levyn. Tässä lukee kannessa ”File Under: Instant Composing”. Sitten tässä lukee, että ”Suzuki Laiho Lehtisalo Ledezma Rättö”.

Kyseessä on tuore Ektro Records -julkaisu. Yhtye on Damo Suzuki’s Network ja levyn nimeksi on pistetty 3 Dead People After the Performance. Levyllä on vain yksi kappale, jolla onkin sitten mittaa melkein tunnin verran. Esitys on äänitetty 2003-vuoden Jyrockissa.

Damo Suzuki’s Network on ex-Can-laulaja herra Suzukin jatkuvasti muotoaan muuttava kokoonpano, joka on ilmeisen mieltynyt täsmäsävellettyihin improvisaatiosessioihin.

Yleensä laulajana ja urkurina esiintyvä Mika Rättö paukuttaa tässä kokoonpanossa rumpuja, ja suoriutuu varsin hyvin tehtävästään. Jyrki Laiho ja Jorge Ledezma hoitavat kitaroinnin. Jussi Lehtisalo vastaa basso-osastosta. Yhtyeen nokkamies Damo Suzuki lauleskelee alitajunnastaan pompsahtelevia asioita julki. Ainakaan kahdella kuuntelulla en tajunnut Suzukin jutuista yhtään mitään. Liekö tarkoituskaan.

Levyllä ei ole varsinaisia suvantokohtia ollenkaan, vaan koko ajan painetaan täydellä voimalla. 3 Dead People on mainio lisä aiempien Ektro-julkaisujen sarjaan. Kouluarvosanaksi annan tälle kasin.

Olen viettänyt pari viikkoa Franz Ferdinandin seurassa ja yrittänyt löytää vastausta itselleni esittämääni kysymykseen, pidänkö skottipoikien riehakkaasta punkhenkisestä discorokista vai en. En oikein jaksanut innostua bändin ensimmäisestä levystä Franz Ferdinand sen ilmestymisen aikoihin, joten aloitin kakkoslevyn You Could Have It So Much Better kanssa ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla en saanut jotenkin tasapaksulta kuulostaneesta levystä irti juuri mitään ja luokittelin sen Vaikeasti Avautuvaksi. Pikkuhiljaa aloin tajuta, että lähestymistapani oli ollut aivan väärä.

Lopullinen valaistumiseni tapahtui kuunnellessani noin kymmenettä kertaa biisiä Do You Want To. Siinä korskea nuoren miehen ääni toteaa, että

Well I woke up tonight
I said I’m going to make somebody love me
Now I know that it’s you
You’re lucky lucky you’re so lucky

Kaiken takana on asenne. Ja Franz Ferdinandilla sitä riittää. Do You Want To saattaa kertoa illasta bileissä, mutta se kertoo myös tavasta, jolla bändi lähestyy yleisöään. ”Do you want to go where I’d never let you before”, kyselevät bändin pojat ja minun tehtäväni on sanoa kyllä ja seurata perässä. You Could Have It So Much Better ei selkeästi edes yritä olla mikään suuri taiteellinen elämys, vaan satsaa rehellisesti fiilikseen. Se ei ole vaikea levy eikä sitä tarvitse yrittää ymmärtää, sille pitää vain antautua.

Pikkuhiljaa se alkaa toimia ja levyn biisit suorastaan pakottavat jalan vipattamaan ja pyllyn keikkumaan, vaikka kuinka yrittäisi istua työpöytänsä ääressä viileän rauhallisena. Aiemmin mainitsemani Do You Want To:n lisäksi edukseen erottuvat mm. nuorta miesenergiaa pursuava This Boy ja levyn päättävä, vastustamattomasti rullaava Outsiders. Koko levy ei kuitenkaan ole hengästyttävää humppaa, vaan siltä löytyy myös mukavan rauhallisia, 60-luvun mieleen tuovia tunnelmapaloja, kuten Eleanor Put Your Boots Back On ja Fade Together.

You Could Have It So Much Better:in myötä myös bändin esikoislevy on löytänyt tiensä takaisin soittolistoilleni ja vietän nykyään iltani tanssien pitkin olohuonetta. Olen onnekas, sillä Franz Ferdinand on valinnut minut.

Goodness gracious esittelee alaotsikkonsa mukaisesti suomalaista reggaeta, dubia ja onpa mukaan mahtunut myös yksi ska-kappale. Vaikken ole suuri reggaen ystävä, ovat muutamat näkemäni keikat osoittaneet, että Suomesta löytyy tarpeeksi ytimekästä reggaeta. Tällä kokoelmalla mennään paikoin rennommissa tunnelmissa, mikä asettaa oman rock-korvani koetukselle. Ensikuulemalla suuri osa kokoelman kappaleista kuulostaa kovin samankaltaisilta. Lisäkuuntelulla sävyjä alkaa löytyä, mutta silti viidentoista kappaleen paketti on turhan iso yhdellä kertaa kuunneltavaksi.

Levyllä on tasaisesti onnistuneita kappaleita, mutta levyn loppuun sijoitetuissa Roots cultivationin kappaleissa asia on saatu ytimekkäimmin talteen. Ei turhaa junnausta, vaan tiukka komppi, jonka päälle kasataan muut instrumentit toimivaksi kokonaisuudeksi. Roots cultivationin kohdalla kappaleet tuntuvat olevan lähellä live-tilannetta, mikä on hyvä lähtökohta.

Uusia reggaen ystäviä tämä levy tuskin synnyttää, mutta vanhat lienevät mielissään. Levyn ääninäytteitä voi kuunnella www.fatbeltrecords.com

Turun Romantiikan Rock’n’rollin viimeisten dandyjen arvostelu on niitä, joiden päällä tekisi mieli istua vielä vuosi, kaksi. Siinä määrin vaikeasti tämä avautuu; siinä missä yhtyeen ensimmäinen levy, Ajatus on kapinaa, oli julistava rock-kukkoilu Manic Street Preachersien tapaan ja toinen, Metamorfoosi, melankolinen ja isolla siveltimellä maalaileva skandirock-paketti, tämä on kolmas on vähän molempia mutta ei kumpaakaan. Edelliset olivat hyvin tiukasti yhden kaavan ympärille paketoituja täsmäohjuksia, tämä tempoilee eri suuntiin eikä tunnu millään löytävän punaista lankaa.

Enkä nyt osaa sanoa onko se hyvä vai huono juttu. Luvassa on yhtä lailla sekava ja poukkoileva arvio, mutta harras toiveeni on, että vuoden kuluttua voin sanoa tämän olevan enemmän kuin osiensa summa. Samaa toivon levystä. Olen sillä tavalla fani-poika.

Levy alkaa harhaanjohtavasti edeltävän vuoden aikana ilmestyneen (netti)single-trilogian polkuja noudattelevalla Hyvässä seurassa-rokilla, joka on kuin tehty sinkuksi. Helppo kohdata, kantaaottava, rokkaava – loogista jatkoa edellisille levyille. Muista henkilökohtaisista suosikeista mainittakoon mahdollisesti ensilevyllekin irvaileva Riippumaton rock ja koruttoman kauniisti kulkeva Sivullinen.

Sivullinen on oikeastaan ainoa levyn laulelmista joka jaksaa kantaa loppuun asti ja toimii omillaan. Yllättävän moni muista kappaleista (mm. Vastarinta) sortuvat vähän turhaankin toistoon ja yksinkertaisuuteen. Jos halutaan julistaa, niin julistetaan sitten kunnolla.

Levyllä vierailee myös useita runoilijoita, joiden lausuntaa on upotettu kolmeen kappaleeseen ja yhdessä Riku Korhonen on osallistunut sanoitusten tekoon. Kaksi kolmesta runovierailuista onnistuu ihan kivasti – enkä nyt yritä loukata – lausunta on hyvää ja runot tunnelmaan sopivia. Kolmas kuitenkin räjäyttää potin; olen aiemmin onnistunut missaamaan yhtyeen ja Markku Innon yhteistuotannot ja nyt harmittaa. Innon lausunta Vastarinnan alkusanoina menee selkärankaan ja kuulostaa aivan tavattoman hyvältä. Minä en niin runoudesta ymmärrä (vaikka tämän jälkeen olen halukkaampi ymmärtämään), mutta tämä toimii.

Ehkä suurin yksittäinen huolenaiheeni Rock’n’rollin viimeisissä dandyissä on jonkinlainen tekstittämisen laiskuus. Taustat soivat komeasti ja rikkaasti, mutta sanoituspuoli jää joskus laahaamaan luvattoman pahasti jälkeen. Siinä missä aikaisemmin oltiin luvalla suurieleisiä ja melodramaattisia, tehtiin valtavia kielikuvia kieli poskessa, nyt yritetään enemmän ironian kautta eikä se aina toimi. Huumori on vaikeaa ja tyylilajien sekoittamisessa olisi hyvä olla varuillaan; yhtenäisyys kärsii eikä osata pelkistää.

Kyllä minä lopultakin Rock’n’rollin viimeisistä dandyistä pidän, vaikka tätä sulatellaan vielä pitkään. Se ei ole täysosuma, mutta virheineenkin pitää nostaa hattua uusiutumiskyvylle ja poikkitaiteelliselle rohkeudelle. Vähän tiukemmalla ja tukevammalla otteella kokonaisuus pysyisi kasassa paremmin, mutta seuraavasta levystä odotan sitä mestariteosta.

Absoluuttisen Nollapisteen uusi karusti nimetty Mahlanjuoksuttaja on upea. Sitä kunnioittaakseni kirjoitan rönsyilevästi ja vapailla assosiaatioilla levyarvostelun formaattia vältellen.

Rovaniemen Pink Floydin ote on tällä kertaa erittäin proge. Ehkä se Absojen sisällä kytevä progebändi olisi parasta päästää kokonaan vapaaksi. Proge ja poppi ovat Absoille Jekyll ja Hyde. Levyistä popeimmat ovat samalla myös niitä heikoimpia. Simpukka-amppeli, Olos ja Seitsemäs Sinetti tuntuvat välitöiltä. Ei se Seitsemäs Sinetti silti huono ole, tasoltaan se on jo lähellä progempia. Mahlanjuoksuttaja, Nimi Muutettu, Suljettu ja Muovi Antaa Periksi ovat ilmiömäisiä.

Mielenkiintoisen levystä tekee myös se, että se kuulostaa uudelta. Mitä pitemmälle Absojen tie kulkee, sitä enemmän biisit funkkaavat ja sitä enemmän basso on pinnassa. Meininki on siis täsmälleen käänteinen RHCP:n ns. kasvuun verrattuna.

Tampereen vesijohtovedessä on oltava jotain, koska mitä enemmän aikaa on Tampereella viettänyt, sitä enemmän Liimatta kuulostaa Juice Leskiseltä.

Onko meiltä joskus kuulunut meteliä on Yhteistä väliseinän sielunveli. Odotan kerrostalotrilogiaan kolmatta osaa.

Kraftwerk on julkaissut vuoden 2004 kiertueella nauhoitetun livelevyn. Kahdella levyllä on 22 kappaletta ja ne on nauhoitettu eri konserteista ympäri maailmaa. Kiertueen konsertit ovat käsittääkseni olleet lähes identtisiä, joten levy voisi yhtä hyvin olla nauhoite yhdeltä keikaltakin. Levystä on tietysti olemassa myös saksankielinen versio.

Hehkutin aikoinaan yhtyeen Helsingin konserttia ja nyt on ilo huomata, että konsertit on saatu talletettua hyvin myös levylle. Taltiointi itsessään ei tietenkään kuulosta juurikaan konserttiäänitykseltä, mitä nyt joissain kohdissa on laitettu mukaan yleisön suosionosoituksia. Lisäksi neljästä paikoillaan seisovasta miehestä vaikea saada rokkimeininkiä irti, mutta silti on pakko innostua. Hemmetti että on tiukkaa tavaraa!

Kappaleet ovat periaatteessa alkuperäisversioiden kaltaisia, mitä nyt soundeissa on tapahtunut pientä päivitystä. Kappaleiden skaala on hyvä. Mukana ovat kaikki merkittävimmät tuotokset Autobahnista The Robotsiin. Numbers on minimalistinen jopa Kraftwerk-asteikolla kun taas uudempi Planet of Visions hakee selkeästi vaikutteita housesta.

Äänipuoli on siis kunnossa ja kun kansilehden keikkavalokuvatkin vaikuttavat upeilta, niin myöhemmin syksyllä julkaistavalta dvd:ltä voi odottaa paljon.

Koska muut mediat ovat kunnostautuneet kehumalla uutta Dandy-levyä, täällä pitäydytään huumorissa ja pinnallisuudessa.

On sitten vähän hemmetin hyvä levy, tasaisempi kokonaisuus kuin mikään aiempi Dandy Warhols.

All the Money or the Simple Life Honey on lähes Dandyjen parhaiden hittien veroinen kappale, muttei sovellu radioon ohuen äänimaailmansa takia. Radioasemat eivät kunnioita tätä, ja silti soittavat sitä.

Koska The Dandy Warhols on rokkikriitikoille suunnattua musiikkia, pidän siitä automaattisesti. Koska mikä on cool NME:lle ja Rolling Stonelle, on mukaboheemeille (kuten minä) automaattisesti coolia.

Kunnianosoituksena Lehti-julkaisulle lähestyn Foo Fightersin In Your Honour -levyn arvostelua Lehden hengessä.

(HELSINKI/PUNAVIININ ÄÄRI) Foo Fightersin tekemällä tuplalevyllä on yksi levyllinen ripeää räimettä ja yksi levyllinen rauhallisia akustisia biisejä. Levystä jää kontrasti puuttumaan ja molemmat levyt ovat vähemmän kuin osiensa summa, täydennetään tähän kliseekiintiön täyttämiseksi.

”Eipä olisi ikinä jumaliste arvannut”, arvioi Roklinnun haastattelema Juni Juli. ”Luulisi, että kontrastia tulee ihan helvetisti, kun biisit laitetaan luokittelujärjestyksessä levylle. Lisäksi säpsähdin viime talvena tullutta lumisadetta, kun olin autolla liikkeellä ja lähetin iltapäivälehdille tiedon hämmästyksestäni.”

”Tällainen kaksijakoinen levyn jaottelu tekee levystä vähän tällaisen kaksijakoisen”, kertoo sillan alta tavoitettu rokasiantuntija Aimo Jyräys-Cobain-Verse-Chorus-Verse. ”Kun nämä on jaoteltu tälleen kahtia, niin tämä on vähän niin kuin silleen kaksi juttua, eikä yksi”, hän jatkaa ja lyö haastattelijaa kahdella CMX:n kokoelman kannella. ”Älä saatana”, toteaa haltioissaan mylvivä yleisö.

”Mä tunnen tämän Grohlin jätkän, oltiin 1992 dokaamassa yhdessä Los Angelesissa usein Sunsetin klubeissa”, täydentää rokheeboja liehittelevä soitto- ja kirjoitustaidoton rokjournalisti, jolta ei kysytty mitään.

Roklintu takaa silti, että biisit ovat hyviä. Koska Roklintu takaa, se on vähän niin kuin meidän ansiotamme, että olkaapa kiitollisia, kiittämättömät. Mylvikää keskenänne Legolasissanne ja pitäkää tunkkinne.

Joskus sanat loppuvat. Audioslaven toinen ei ole huono, ja on parempi kuin ensimmäinen, mutta ei paljon.

Se on mitäänsanomaton. Kuinka mitäänsanomaton? No, tässä esimerkki. Arvostelu loppuu tähän.

Notkean Rotan lähiösatu jatkui Itä Meidän -pitkäsoitolla.

Suomiräpäytyksessä meikäläistä (ts. hoppiarvostelukielellä meitsiä) syö kummallinen intoNAAtio ja epäuskottavat bostailulyriikat (ts. rok-kielellä uhosanat).

Notkea Rotta välttää nämä molemmat sudenkuopat – flow on mainio, eikä kärsi nuorisoräpäyttäjien kummallisesta paiNOTUKsesta. Luodut hahmot ovat uskottavampia kuin aidot ulkomaiset gangstaräppihahmot.

Notkea pöllii Itä-Helsingissä kuuskakskutosia pilottitakki päällä ja paskaiset Adidas Torsionit ja myllyverkkarit jalassa. Debyytin ja Kaupungin vauhdissa EP:n tarinat nivoutuvat uuteen episodiin ja vanhat hahmot ovat taas palanneet.

Tyypillisesti en tätä genreä kuuntele, pl. MC Taakibörsta, Don Johnson Big Band ja Outkast, mutta Notkean Rotan tarinankerronnassa on jotain ylitsepursuavan puoleensavetävää. Pakkohan siinä on olla – miten muuten punaviiniä lipittävä markkinointihörhö voisi samastua piripäissään Kontulaan virkavaltaa karkuun juoksevaan kolliin?

Debyytillä häiritsi se, että Rotan materiaali oli paljon kovempaa kuin muiden hahmojen setti. Nyt myllyverkkareiden ja haalareiden puntit ovat tasoittuneet ja rikostoveri Rautaperse ja Komisario Jyrkkäkin ovat vahvoja. Anulle tai Rohtorille en tosin vieläkään lämpeä.