Roklinnun 90-luvun parhaiden levyjen sarja jatkuu. Sijalla 5 musiikin kultakauden parhaista levyistä oli Faith No Moren Angel Dust.

90-luvun neljänneksi paras levy on Red Hot Chili Peppersin Bloodsugarsexmagik vuodelta 1991.

1991 oli karua aikaa olla nuori musiikkifani pienellä paikkakunnalla. Lähimpään levykauppaan oli helvetinmoinen matka ja Internetin kanssa oli vähän nihkeää. Uusien bändien löytämiseksi joutui luottamaan niihin harvoihin, jotka törmäsivät uuteen musiikkiin, MTV:hen ja Radiomafiaan.

Jonain päivänä MTV näytti Give It Awayn videon. Olipa mahtava sinkku, joten piti tutustua levyyn. Eihän tällaisia levyjä ole olemassakaan – jokainen biisi on erinomainen ja niitä on melkein 74 minuutin edestä! Luulin sitä ennen, että funk oli jäänyt 70-luvulle.

Myöhemmin MTV ryöstöviljeli sinänsä mainiota Under The Bridgeä 24/7. Liika mitä tahansa on liikaa.

Rick Rubin on saanut monta bändiä tekemään ilmiömäisen levyn ja löytämään olennaisen itsestään. Vuoden 1989 Mother’s Milk oli monta askelta georgeclintonimpi ja Frusciante oli hevimetallimpi. Mother’s Milk kuulosti 80-luvulta.

Rubin löi pojat vanhaan Harry Houdinin kartanoon ja väänsi potikat 90-luvun suuntaan. Raaempi, karumpi ja pelkistetty soundimaailma oli Bloodsugarsexmagikin menestysresepti. Kaikeksi onneksi pojat onnistuivat pitämään päihteidenkäyttönsä aisoissa, eikä tässä vaiheessa Frusciantekaan ollut piikittänyt.

Kaikki oli mahtavata, mutta suosio iski päälle ja päihteet sitä myötä kahta pahemmin. Seuraavaan levyyn tarvittiin neljä vuotta ja uusi kitaristi. Taika oli kadonnut. RHCP ei enää koskaan tee yhtä hyvää levyä.

Roklinnussa on usein muistettu muistuttaa, kuinka 90-luku oli yksi musiikin kulta-ajoista. Tämä postaus aloittaa sarjan 90-luvun parhaista roklevyistä. Tulokset ovat syntyneet äänestyksessä tällä toimistotuolillani istuvien kesken, ja tuloksissa saattaa nähdä kasvutarinan.

Sijalla 5 on Faith No Moren Angel Dust vuodelta 1992.

1992 olin 15-vuotias, ja 15-vuotiaana on tapana olla vähän helvetin ehdoton. Eurodanceboomin hiljalleen vyöryessä päälle olin kovin skeptinen koneiden – tai jopa koskettimien – käyttöön musiikissa. Silloin olin vakavasti sitä mieltä, että musiikkihan pitää tehdä kitaroilla, rummuilla ja ihmisäänellä! Industriaaliheräämiseni oli vasta juuri tulossa Ministryn muodossa.

Olin kuitenkin hieman antanut periksi koskettimille, kun The Real Thing oli niin huikea levy. Kun kuulin, että Faith No Morelta oli tulossa uutta tavaraa, en meinannut pysyä housuissani. Lopulta satuin riihimäkeläisessä kodinkoneliikkeessä kävelemään auki olevan television ohi, jossa MTV:ltä tuli avaussinkku Midlife Crisisin video.

WTF? Sampleja! Syntsaa! Kitara miksattuna melkein piiloon! Pettymys oli valtava.

…kunnes.

Ahkeran kuuntelun myötä syntsailu ei kuulostanutkaan enää niin pahalta ja samalla monimutkainen ja -puolinen levy aukesi. Ehkä kaiken musiikin ei tarvinnutkaan olla Black Sabbathia ja Metallicaa.

Näemmä kolmentoista kappaleen levyllä voi olla kymmentä eri tyyliä, ja siitä saa silti yhtenäisen kokonaisuuden. Midnight Cowboyn hanurimusiikki sopii täydellisesti Jizzlobberin megafonihuudon perään, ja Midlife Crisisin lätkäkaukalokelpoinen rytmimusiikki voi jatkua suoraan trailerpark-spokenword-sekasikiö-RV:hen. Toisella puolella kantta voi olla hillitty luontokuva ja toisella puolella lehmänpää teurastamossa.

Mr. Bungle -levystä inspiroituneena ja edellislevyyn verrattuna monta kokemusta rikkaampana Patton oli oppinut käyttämään ääntään selkeästi Real Thingiä paremmin ja muuttui siksi Pattoniksi, jota on pystynyt fanittamaan yli viisitoista vuotta.

On kunnioitettavaa, että joillain on kanttia tehdä ison mainstream-menestyksen jälkeen kunnianhimoinen levy kolmen vuoden tauon jälkeen. Olisihan sitä voinut pelata varman päällekin ja tehdä toisen levyn nopsaan sitä samaa. Onneksi he valitsivat näin.