Notkea Rotta seurueineen esitti teatteriaan Art Goes Kapakka -tapahtuman nimissä Vanhalla.

Itä Meidän on lyönyt Rotan läpi marginaalista valtavirtaan. Rotan ystäviä parveili Vanhan täydeltä. Silmämääräisesti vaikutti siltä, että suosio kulkee hoppariporukan ulkopuolellekin. Rokkihörhöillä oli ihan hyvä edustus myös.

Toisin kuin Provinssirockissa, tällä kertaa Rotan keikka oli elektroninen, eikä liverokkitaustaa kuultu. Vaikka läppäri ei olekaan uskottavin mahdollinen soitin, tässä lähiösadussa taustat ovat toissijaisia.

Kuten usein Vanhalla, tälläkin kertaa salin kaikuminen vei terän soundeilta. Kyllä selvää sai, muttei se hyvältä kuulostanut. Jonkun verran äänen puuroutuminen haittasi meininkiäkin. Kiitos Rotan ja Rautaperseen toimivan kemian, jäätiin kuitenkin plussan puolelle. Eihän räpäytys mitään hifistelyä ole koskaan ollut.

Setti painottui uuden levyn puolelle. Debyytin materiaalia ei kuultu kuin muutamien biisien verran, mukana tietenkin pakollinen Pöhinää. Encoressa erityisesti toimi Kaupungin Vauhdissa -EP:n Keskiyön Kemikaliot, jota varten Rotta vaihtoi myllyshortseista ytimen kerhojen kestitykseen paremmin soveltuviin kuteisiin.

Nappasin kopin lavalta paiskatusta Itä Meidän -tuplavinyylistä, joka pannaan Roklinnun skabapalkinnoksi.

Lauantain alkuillan esiintyjistä missasin mm. Aavikon, mutta ehdin sentään Kaapelitehtaalle kuulemaan Annien keikan. Valitettavasti Annien ja taustabändin esiintyminen jäi sisällöltään melko vaisuksi. Anniella on toimivia pop-kappaleita, kuten setin alkupuolella soitettu Chewing gum, mutta nyt niistä oli hioutunut terävin kärki pois. Osaltaan tämän voi pistää Merikaapelihallin surkean akustiikan piikkiin. Annien lavakarisma ei vielä yksin riitä täyttämään Koneiston päälavaa. Norjalainen saikin hyvää taustatukea, kun keikkakokoonpanossa soittivat mm. Timo Kaukolampi ja Anssi Nykänen.

Astetta pienemmässä salissa intensiteetti oli heti parempi. Triona esiintynyt Mouse on Mars heitti Pannuhallissa yllättävän funkkaavan keikan ja sai välispiikeillään rennon kontaktin yleisöön. Viime vuoden Jori Hulkkosen keikan tapaan hallin sisäänkäynnin ympäristö jumittui väenpaljoudesta, eivätkä kaikki halukkaat mahtuneet sisään. Tästä huolimatta Pannuhalli on ylivoimaisesti Koneiston paras esiintymispaikka. Tiiviissä tilassa kontakti yleisöön säilyy ja korkealla oleva katto mahdollistaa komeiden pystysuorien videoscreenien olemassaolon.

Merikaapelihallin akustiikkaongelmat pistivät miettimään, miten Roisin Murphyn keikka tulisi toimimaan. Ilmeisesti miksaajat olivat viettäneet enemmän aikaa hioessaan illan pääesiintyjän miksausta kohdalleen, sillä bändi kuulosti olosuhteet huomioon ottaen hyvältä. Bändi koostui kitaristista, rumpalista ja puhallinsektiosta. Kapellimestarin virkaa hoiti Molokosta tuttu kosketinsoittaja Eddie Stevens. Roisin Murphykin kunnostautui soittamalla perkussioita.

Illan keikka oli nautittava, mutta siinä oli yksi ongelma: huippukohtien puuttuminen. Keikan perusteella soololevyn biisit ovat varsin tasavahvoja. Mikään kappale ei noussut muitten yli, muttei myöskään jäänyt jälkeen. Roisin Murphy osasi toki ottaa yleisönsä, sen verran paljon esiintymiskokemusta hänellä on.

Puristamo on perinteisesti toimittanut Koneistossa saunan virkaa, sillä kyseisessä hallissa ilman kosteusprosentti on huipussaan. Suomalaisen Konsta Mikkosen, aka DJ Mufflerin setti oli toimiva sisältäen varsin rankkaa drum n bassia. Mikkonen on perustanut oman SighCo Recordings -levymerkin yhdessä brittiläisen Paul Donald Raen kanssa. SighCon ensimmäinen julkaisu oli Mufflerin ”Showdown / Futureshock” kuluvan vuoden kesällä.

Oman iltani Koneistossa päätti Sam & Gigi. Housekaksikon tyylikkään viileä esiintyminen sai rock-maustetta kun Sam otti paidan pois päältään keikan puolivälissä. Sam & Gigi valmistelee levyä, jonka ilmestymisestä ei ole vielä tarkempaa tietoa.

Tämän vuoden Koneisto oli varsin onnistunut tapahtuma. Esiintyjiä oli sopiva määrä. Nyt ei ollut kiire juosta jokaisen kiinnostavan nimen perässä vaan ehti keskittymään musiikkiin. Kaapelitehdas on sinänsä oivallinen miljöö konemusiikkitapahtumalle. Jylhät tehdasrakennukset ja riittävän keskeinen sijainti ovat plussaa, mutta Merikaapelihallin onneton akustiikka ja rajoitettu soittomahdollisuus ulkona Rantalavalla ovat kieltämättä melko suuria miinuksia.

Semifinalissa esiintyi 22.7. kolme hieman tuntemattomampaa bändiä, Shred, Polygon sekä Snipe Drive. Ilta oli erittäin onnistunut, bändien lisäksi jopa dj:t soittivat mainiota rokkia.

Illan aloitti Shred, joka esitti setissään jälleen monta uutta kappaletta. Bändin toivoisikin levyttävän kokopitkän levyn, sillä hyvää materiaalia tuntuu olevan varastossa paljon. Vanhoista kappaleista toimi parhaiten You are the end of the world. Shred heitti tiettävästi viimeisen keikkansa vähään aikaan, sillä yhtyeen rumpali on lähdössä opiskelemaan ulkomaille.

Come Inside -yhtyeen tuhkasta noussut Polygon onnistui miellyttämään etenkin mainiosti rullanneella encorebiisillään. Bändin musiikista ja laulajasta tuli helposti mieleen Pulp ja Jarvis Cocker, mikä ei todellakaan ole huono juttu. Tällaista tavaraa kaipaisi enemmänkin Helsingin klubeille.

Snipe Drive esitti illan viimeisen ja samalla äkäisimmän setin. Bändi julkaisi samalla Alternative Everyman -EP:n, jota voi kuunnella mikseri.netissä.

Kuvia Semifinalin Rauha trio clubista

Kuuntelin 11 vuoden tauon jälkeen nine inch nailsin Woodstock ’94 -setin. Tuo oli juuri se setti, joka suomalaisesta televisiosta keskellä yötä tullessaan oli kääntänyt meikäläisen ja monet muut NIN-faniksi.

Tekniikka prakaa, alkuperäisestä Woodstockista ei ole kuin muta jäljellä, Reznor unohtaa sanoja ja/tai laulaa mikin ohi, niitä ja näitä osioita soitetaan vähän sinne päin, Burn ja The Only Time meinaavat molemmat outroissaan purkautua osiin, mutta jumalauta, että on vihaista ja erinomaista kamaa.

Lisäksi kasarivastaisessa pro-ysärikampanjassani pitää mainita, että tämä live näyttää ysärin ei-grungen puolen kaikessa parhaudessaan.

Vaikka myöhemmätkin livetallenteet ovat erinomaisia, tämä on jotain poikkeuksellista. Vielä kun saisin tämän kaivettua DVD:llä jostakin.

Nuoruusvuosien suosikki Anthrax oli palannut legendaarisimpaan kokoonpanoonsa. Paluu tehtiin myös materiaalin puolella. Keikalla ei taidettu kuulla mitään Belladonnan kauden ulkopuolelta. Lieniköhän Got The Time Persistence of Timelta uusin veto?

Muutamissa taannoisissa arvioissa olen ottanut esille kulta-ajan. Anthraxin kulta-aika oli selkeästi 80-luvulla ja viimeinen loistava studiolevy oli Persistence of Time, vaikka ihan mukavaa materiaalia myöhemminkin on tehty. Tällä kiertueella ja uusimmalla Greater of Two Evils -studioantologialla on tehty selkeä nyökkäys. Kulta-aika on ohi, mutta voiko siihen palata?

Tämän keikan perusteella kyllä. Pikkuisen satoi, yleisö hytisi, mutta viihtyi (erikoismaininnan arvoinen meininki oli myös sillä, joka oli ihonohuessa litimärässä valkoisessa mekossa ja piti kuin hullu puurosta).

Aina kasvu ja eteenpäin meneminen ei ole hyvästä.

Jos Tervomaa on naisille Samuli Putro, Samuli Putro on miehille Samuli Putro. Zen Café oli saanut päälavan pääesiintyjän paikan lauantaille – ja komeasti täyttikin sen.

Jonkinlainen kollektiivinen liikutus oli ilmassa, kun lopettivat keikan Todella Kauniiseen, joka huipentui ilotulitukseen.

Jonna Tervomaa laulatti innostunutta ihmismassaa YleX-teltassa. Yleisö oli haltioissaan ja söi Jonnan kädestä. Se, mitä Jonna tekee, hän tekee hienosti.

Olen aina pitänyt Tervomaan tavasta laulaa, mutta taasen sanoitukset vieroksuttavat. Ehkä tämä on sukupuolikysymys, koska niin monet naiset ovat kertoneet, kuinka Jonna laulaa juuri hänen elämästään. Sori, ei minun. Tervomaa on naisyleisölle Samuli Putro ja Martti Syrjä.

Onko tämä täydellinen poppari lainkaan se sama Jonna Tervomaa, joka hehkuttaa Radio Helsingissä Captain Beefheartia ja fiilistelee System of a Downia kilpaa Lasse Kurjen kanssa?