Kauko Röyhkä: Elämä ja kuolema

Röyhkä palaa ja tyhjentää jo albumin nimellä pajatson. Mitä muuta on enää sanottavissa?

Perimmäisiä kysymyksiä käsittelevä levy ei kuitenkaan mene niin äärimmäisyyksiin kuin nimi antaa ymmärtää. Tätähän tämä on, hyväksi koettua ja toimivaksi hiottua myöhempien päivien Röyhkää, jota monen melko hyvän levyn verran olemme nähneet viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana.

Tyttöjen Ystävän tai Jumalan Lahjan kaltainen jättimäinen osuma antaa odottaa itseään vielä – tosin pahoja floppejakaan ei ole näiden 2000-luvun päivien matkalle sattunut.

Näinä päivinä lehtijutut Röyhkästä tuntuvat keskittyvän siihen, ettei Kauko ole enää niin vihainen kuin ennen. 50-luvun kerrostalot tuovat levyn kertojalle hyvän mielen, vaikka hän on paikoin myös surullinen siitä, että kulta-aika on ohi, kuolevaisuus on tullut takaisin ja nuo ihmiset kadulla eivät olekaan enää meitä, vaan niitä.

Sävellyksellisesti levy on sitä perinteistä taattua kamaa. Röyhkä on aina osannut kirjoittaa puoliksi popin kanssa flirttailevan kappaleen, joka kuitenkin on riittävästi sivussa valtavirrasta, etteivät radiosoittokorvaukset ala liiemmin juosta.

Joulukuussa 2003 Röyhkä keikkaili duona Riku Mattilan kanssa, mutta minusta biisipaletti oli aivan erilainen kuin tällä levyllä. Shangri-Lata lukuunottamatta en muista kuulleeni näitä biisejä. Vahvistaako kukaan muistikuvaani?

Zen Café: Laiska, tyhmä ja saamaton

Viikon sängynpohjalla kuoleman kourissa maatessa on paljon aikaa kuunnella musiikkia.

Zen Café palasi otsikolla Laiska, Tyhmä ja Saamaton. Hieman pettymyksekseni Zen Café vaikuttaa pysyvästi valinneen Ua Ua -levyltä alkaneen melankolisen ja seesteisen linjan alkuaikojen Idiootti- ja Romuna-levyjen riehakkaamman linjan sijaan. Onneksi uusikin linja puree ja ajan myötä siinä ollaan hiouduttu yhä paremmaksi ja paremmaksi.

Levyn sisällössä suuria yllätyksiä ei ole. Suurin hassuus on paikoin esiintyvä Cleaning Women -perkussio. Kaikki on kuten ennenkin, kerrotaan hyvin kirjoitettujen biisien kehyksessä ihmisläheisesti tarinoita jokapäiväisestä kaurismäkeläisestä elämästä ja siitä, kun se sika on hirveä ja se nainen jättää. Näissä kappaleissa kerrotaan niistä, joita Kotiteollisuuden biisien hahmot kiskovat turpaan.

Raidoista parhaiten esille nousee Hontelot pojat – joka oikeastaan muistuttaa juuri tuota kaipaamaani Idiootti- ja Romuna-levyjen linjaa.

The Mars Volta: Frances The Mute

Koska ette kuitenkaan odota puolueettomuutta kaiken aiemman hehkutuksen takia, laukaisen tämän heti kärkeen: Frances The Mute on paras levy, jonka olen ostanut pitkään aikaan.

Jonkunnäköiset perustelutkin kaivataan, vai? OK. Frances The Mute on kaikkea sitä, mitä De-Loused In The Comatorium oli, mutta enemmän ja pitemmälle. Progeluokittelu on hyvin lähellä. Eikä levyn introsta juontuva Led Zeppelin -rinnastuskaan ihan tyhjän päällä ole.

Levy koostuu viidestä biisistä. Poislukien ei-niin-hittisinkku The Widow, kaikki kappaleet ovat toistakymmentä minuuttia pitkiä, viimeinen (Cassandra Gemini) on puolituntinen. Sisältöä kappaleissa on vähintäänkin riittävästi, ettei missään vaiheessa tule mieleen, että tämänkin biisin olisi voinut katkaista aiemmin.

Kuten Mars Voltalla oli edelliselläkin levyllä tapana, tälläkään levyllä ei mennä siitä, mistä aita on matalin. Lyriikat ovat edelleen aika ulkosalla. Levyn tarina aukeaa meikäläiselle paremmin lehdistötiedotteista kuin biiseistä itsestään. Osa sanoista on espanjaksi, mikä ei vaikuta ymmärtämiseen lainkaan. Itse asiassa espanja tässä yhteydessä kuulostaa yllättävän hyvältä. L’Via L’Viaquezin intro toimii espanjaksi paremmin kuin olisi englanniksi ikimaailmassa toiminut.

Ei tämäkään täydellinen levy ole. Ambienttimölyä on aivan liian pitkään raitojen välillä. Joku tästäkin on eri mieltä, enhän tykkää Pink Floydin The Dark Side of The Moonin ambienttimölyistäkään. Neljä minuuttia ambienttia ennen Miranda, That Ghost Just Isn’t Holy Anymorea on yksinkertaisesti liikaa.

Kaikista ylisanoista huolimatta, olen todella yllättynyt, jos tämä menee Suomessa tai USAssa top kymppiin, on tämä sen verran hankala tapaus. Ei tästä pidä, jos ei edellisestäkään pitänyt.

Jos Roklinnun vuosiäänestyksen valintoja vuoden 2005 lopussa tehdessäni väitän jonkun levyn olevan tätä parempi, on tänä vuonna tullut jotain todella vallankumouksellista ulos.

The Work of Director Michel Gondry -dvd

Mitä tulee musiikkivideoiden ohjaamiseen, ranskalainen Michel Gondry on nero. Sen todistaa viimeistään The Work of Director -sarjan dvd, joka sisältää musiikkivideoiden lisäksi dokumentin sekä lyhytfilmejä.

DVD on julkaistu vuonna 2003, joten aivan uudesta tuotteesta ei ole kyse. Tämän jälkeen Gondry on käsittääkseni keskittynyt elokuvien ohjaamiseen, joten dvd:llä on mukana herran uusimmat musiikkivideot. Levyltä on kuitenkin syystä tai toisesta jätetty pois useita mielekiintoisia videoita, mm. Knives Out (Radiohead), Music Sounds Better With You (Stardust) ja Little Star (Stina Nordenstam).

Puutteista huolimatta kaksipuolisella levyllä on paljon katseltavaa. Gondry on mm. tehnyt The White Stripesille kolme videota, The Chemical Brothersille kaksi ja Björkille peräti kuusi. Lisäksi mukana on mm. Beckin, Lucasin sekä Cibo Matton videot, yhteensä 27 kappaletta.

Sanomattakin on selvää, että dvd:llä kuultava musiikki on hyvää. Lisäksi se on tyyliltään vaihtelevaa. Tiukasta rokista (The White Stripes ja Foo Fighters) siirrytään popin (Kylie Minogue) kautta ranskalaiseen rappiin (IAM) ja elektroniseen musiikkiin (Daft Punk, Massive Attack, The Chemical Brothers, Björk).

Lähes jokainen video on huimaavan kekseliäs, niin tekijän kuin artistin näköinen. Suosikkeja on erittäin vaikea valita, ellei sitten päädy luettelemaan koko dvd:n sisältöä. Michel Gondryn mielikuvituksen rikkaudesta kertoo myös I’ve been 12 forever -niminen filmi. Vaikkei kyseessä olekaan aivan täysverinen dokumentti, se kertoo kuitenkin oleellisen Gondrysta ja hänen työtavoistaan. Ääneen pääsevät niin maestro itse kuin artistitkin. Dave Grohl mm. kehuu Gondryn kanssa tehtyä Everlongia bändin parhaaksi videoksi.

Jos MTV (tai suomalainen The Voice) näyttäisi tällaisia musiikkivideota, meikäläinen istuisi ruudun ääressä päivät pitkät.

The Work of Director -sarjaan kuuluu kolme osaa: Spike Jonze, Chris Cunningham sekä Michel Gondry. Erikseen julkaistut osat on nyt julkaistu dvd-boksina, jossa on alkuperäisten dvd:itten lisäksi yksi bonuslevy.

Suomalaiset Metallimessut

FME on sitten nähty ja koettu. Tilaisuus oli järjestetty erittäin hyvin ja kuulemani mukaan suuri osa näytteilleasettajista ja ulkomaanvieraista tulevat ensi vuonnakin, jos tilaisuus järjestetään.

Yleisölle tilaisuudessa selkeästi suurinta huvia olivat tietenkin keikat, sekä muusikoiden pitämät klinikat, joista itsekin katsoin muutaman. Messujen yhdeksi kohokohdaksi allekirjoittaneelle nousikin Lauri Porran bassoklinikka (samassa Kalle Torniaisen rumpuklinikan kanssa), jonka aikana mies muun muossa soitti Sibeliuksen Finlandiasta oman versionsa. Bassolla. Käyttäen suurimmaksi osaksi huiluääniä. Uskomatonta. Porran Orgaaninen soittaminen teki lähtemättömän vaikutuksen.

Tilaisuudessa oli medioiden, muusikoiden ja julkaisijoiden tarpeita varten ns. Meet & Greet tilaisuus, jossa he siis pääsevät tapaamaan ja keskustelemaan toistensa kanssa epävirallisissa merkeissä. Käsittääkseni tilaisuus oli suuri hitti ja josta kaikki asianomaiset kuulemma nauttivat. Tilaisuuden luonteesta johtuen ei tälläisellä normaalilla rivijournolla ollut sinne mitään asiaa, vaikka ovimiehen tuntevana olisin varmasti saanut itseni sisään luimittua.

Yksi suosituimmista oheistapahtumista oli myös Hevikaraoke, jos on ilmeisesti tullut iso villitys helsinkiläisen metallikansan suosimassa Corner Ravintolassa. Myös messuilla mikki oli kovassa käytössä eikä karaoketilaa nähty tyhjänä montaakaan kertaa.

Allekirjoittanut ei katsonut messujen aikana kuin muutamaa yhtyettä, joista puolet soittivat aivan liian lujaa, joten en aio edes yrittää kirjoittaa arvioita keikoista. Uusina yllättäjinä pitää kuitenkin mainita Callisto, jonka maaninen soitanta toi mieleeni hieman Swallow The Sun:in sekä Sakara Records:in tiskillä kuuntelemani Stam1na. Iso kiitos Sakaran puuhamiehelle Tuomolle, joka maanitteli minut kuuntelemaan ko. levyä tarjoamalla lahjoja t-paidan muodossa. Kaikkea hyvää Sakaralle jatkossakin!

Kaikenkaikkiaan messut olivat mielyttävä kokemus, jossa alan ihmiset saivat mahdollisuuden tavata toisiaan mukavassa ympäristössä ja yleisö pääsi helpommin kiinni yhtyeisiin ja niiden edustajiin. Laaja valikoima myynti ja esittelytiskejä takasivat myös meille ihmettelijöille tunneiksi tutkittavaa ja tarkasteltavaa. Erittäin positiivinen kokemus, jonka toivon uusiutuvan seuraavanakin vuonna, toivottavasti hieman laajemmissa merkeissä. Ainoana mainitsemisen arvoisena negatiivisena puolena, oli megalomaaninen miksaaja, jonka käsitys sopivasta volyymitasosta perustui ajatukselle ”vähän lujempaa kun edellinen bändi”.

Katso fme.fi sivut.

Soilwork:Stabbing the drama -single

Naapurimaasta kajahtaa jälleen. Soilwork ennakoi tulevaa Stabbing the drama -levyään julkaisemalla samannimisen sinkun. Tämän perusteella bändi on säilyttänyt tiukan perusilmeensä ja samalla päivittänyt soundeja hieman raskaampaan suuntaan (mikäli se tällaisella bändillä enää on edes mahdollista). Asiaa korostaa ehkä myös se, että syntetisaattorit loistavat poissaolollaan.

Biisi itsessään ei yllä ihan bändin parhaimmistoon. Kertosäe tuo jopa mieleen Linkin parkin, mikä ei kuitenkaan varsinaisesti huononna biisiä. Kelpo avaus tämä on kuitenkin, odottelen levyä mielenkiinnolla.

Zen Café: Sirkuksessa DVD

Kun Zen Cafén Auroran kentän keikka oli, kommentoin Zenkkareita eppunormaaleiksi.

DVD on suodattanut eppua pois livestä. Teknisesti asiallisesti toteutettu DVD on näpsäkkä pakkaus. Keikasta ei ole uutta sanottavaa aiempaan kommenttiini verrattuna, joten keskityn DVD:hen.

Tässä – kuten monessa muussakin keikassa – jää häiritsemään, miksi välistä on leikattu biisejä pois. Miksi Tien päällä joka päivä jäi kuulematta DVD:llä (muistaisin, että elävänä se kuultiin), kuten myös vaikkapa Antaa vituttaa? Miksi Tavallaan jokainen on surullinen kuullaan vain jälkitunnelmien bonusbiisinä, eikä osana varsinaista keikkaa? Sieltä aika liuta kappaleita oli leikattu välistä pois. Olisi nyt poisleikatut laitettu vaikka erilliseksi kokonaisuudeksi, jos flow’sta ollaan huolissaan.

Zen Cafén keskustelufoorumi valottaa hieman syytä, miksi kaikki kappaleet eivät ole nauhalla: ”Kaikkia kappaleita ei keikalta edes kuvattu. Kuvauskaluston tallennuskapasiteetti asetti omat rajoituksensa.” En ilmeisesti ymmärrä mitään kuvauksesta, koska olisi luullut, että jollain keinolla olisi kaksi tuntia kuvauskapasiteettia saatu kasaan. Helppohan se on toki minun takarivistä huudella nykyistä ammattikuvauskalustoa tuntemattomana.

DVD:llä nähdään myös Zen Cafén tekemät videot. Etenkin vanhimmat ovat hienoudestaan huolimatta hiukkasen hupaisia, kun Putro vaikuttaa niissä niin nuorelta pojalta, vaikkei siitä niin paljon aikaa olekaan kulunut.

Hieno paketti tuo levy on. Jos hyvä keikka saadaan pikseleiksi ammattimaisesti kaapattua, eihän siitä huonoa voi tullakaan.

Zen Cafélta on odotettavissa lähitulevaisuudessa uutta tavaraa. Uusi sinkkubiisi Haluan likaisen naisen (ääninäyte) tipahti pois YleXin soittolistalta, koska sanat olivat liian tuhmat. (Toisin kuin YleXillä voimasoitossa olevan Happoradion erittäin zencafemaisessa biisissä Linnusta sammakoksi, joka alkaa sanoilla ”pakko vetää vauhtia / rahas ei riitä kunnon aineisiin”.) Uusi sinkku tulee siis pian.

Jälkikirjoituksena: Kun luin tämän uutisen yhteydessä Roklinnun arkistoja, huomasin, että olin spekuloinut 2003 YUP:n ilmoittaessa tauostaan, että Martikainen saattaisi tehdä soololevyn. Hyvin uumoiltu, vaikka silloin pidin todennäköisempänä tuottamistoimintaa.

TV-ohjelmien jakelusta

Roklinnun rok-tech ja rok-biz-osasto tutkii tällä kertaa rokmediaa nimeltä televisio. Koska konsepti on niin mielenkiintoinen, otan riskin, että mennään liiankin kaupallisuuden syövereihin roklinnun yleiseen aihepiiriin nähden.

Slashdotissa spekuloitiin TV-viihteen jakelun tulevaisuutta. Suosituimmat USA:n TV-sarjat leviävät BitTorrentin kautta ympäri maapallon ennen niiden siirtymistä kansallisiin verkkoihin ja lisäksi myös USA:n sisällä.

Julkaisijan kannalta tämä on epämiellyttävä tapa levitä: BitTorrent-versioista on mainokset revitty pois välistä ja kukaan ohjelman tekijöistä ei saa siitä mitään. Katsojan kannalta tämä on toki näppärää, jos ei ole ollut paikalla katsomassa, voi nähdä jälkikäteen missaamansa jakson. Tosin, mitä luultavimmin tämä levitys on useissa maissa laitonta, koska kyseessä on tekijänoikeuslain suojaama materiaali. Internetin historiassa tosin aina laillisuuden kyseenalaisuus ei ole estänyt ideoiden leviämistä.

Yllä mainitussa Slashdotin keskustelussa ehdotettiin mielenkiintoista ajatusta: Entä jos TV-yhtiöt laittaisivat itse ko. sarjat jakoon bittorrentin kautta, mutta mainosten kanssa? Toki, ihmiset kelaisivat mainokset herkästi yli, mutta sitä tuskin koskaan voi kokonaan estääkään. Mainostajat saisivat mainoksilleen lisää silmäpareja sen sijaan, että verkossa jaetut leikellyt versiot veisivät silmäpareja.

Mainostajan kannalta hankalaksi tulee se, että verkossa mainokset eivät noudattaisi kansallisia rajoja ja eivät heikomman kohdennettavuuden myötä olisi aivan yhtä kiinnostavia mainostajille.

Toinen vaihtoehtoinen ratkaisu, jota keskusteluketjussa käsiteltiin: entä jos sen sisällön myisi BitTorrenttina? Serverikapasiteettia ei menisi isoihin latauksiin BitTorrentin luonteen vuoksi, mutta maksua voisi ottaa torrentin imuroijilta kätevyydestä.

Tähän hätään minulla ei ole käytettävissä tarkkoja suosittujen ohjelmien mainoshintoja, mutta pikaisen googletuksen perusteella oletan, että rapakon tuolla puolen CPM (mainostajilta saatu hinta per tuhat katsojaa) on euroissa mitattuna noin 10 EUR per 30 sekunnin mainos. (Näin voisi päätellä MTV3:n Suomen hinnastosta, joka on verkosta saatavilla.) Mainoksia mahtuu normaaliin 22-minuuttiseen ohjelmaan arviolta 6 minuuttia = 12 kpl 30 sekunnin mainosta. Koko ohjelmasta saa näillä oletuksilla 120 euroa per tuhat katsojaa. Enemmän TV-mainontaa myyneet/ostaneet voivat korjata meikäläisen oletuksia kommenttiosastossa.

Otetaan varovasti, lähdetään siitä olettamuksesta, että ohjelman verkosta lataavilta (TV:stä menetetyiltä katsojilta) saadaan kaikkien kulujenkin jälkeen euro per neljä katsojaa, se vastaa 250 euron CPM:ää koko ohjelman kohdalta. Tähän päälle vielä lisättäisiin mainostajilta saatavat tulot – jotkut mainostajat todennäköisesti haluavat nimenomaan erityisesti mainostaa niille, jotka mielellään käyttävät tekniikkaa ja kotosalla on niin järeä yhteys, että sillä jaksaa latailla isoja tiedostoja.

Äkkiseltään näyttäisi, että tämä olisi ensimmäinen askel kohti on-demand-viihdettä koteihin. Tässä vaiheessa tietenkään BitTorrentilla latailu ei ole suurten massojen toimintaa, mutta ajan myötä tuohon soveltuvat työkalut tulevat helppokäyttöisemmiksi – ja ehkä yleinen kaistanleveyskin laajenee siinä määrin, että televisioyhtiöt pystyisivät streamaamaan suoraan verkosta. (MTV3:han tekee tätä jo jossain määrin.)

Primus: Hallucino-Genetics Live 2004 -DVD

Primuksen Provinssin keikka vuonna miekka ja kilpi kuuluu näkemieni keikkojen top-3:een. Sitä taustaa vasten on hankala käsittää, että vasta nyt Primus julkaisi live-DVD:n.

Settilista viime vuoden kiertueella oli kaksiosainen: ensin yksi setti mitä milloinkin ja sen jälkeen Sailing the Seas of Cheese kokonaan. Tämän vuoden kiertueella perinne jatkuu: ensin yksi setti mitä milloinkin ja sen jälkeen Frizzle Fry kokonaan. Näin se tälläkin DVD:llä on.

Frizzle Fry ei ole koskaan ollut Primuksen tuotannosta se lempilevyni, koska sen paikan on vallannut Sailing the Seas of Cheese ylivoimaisesti. Silti päätös soittaa koko levy kokonaisuutena toimii yllättävän hyvin.

Musiikki toimii, visuaalisuus toimii, soundit ovat kohdallaan, setti on riittävät 2½ tuntia.

Tästä tuli vuoden paras musiikki-DVD tähän mennessä. Yllätyksiä pitää tapahtua, että tämän joku vielä päihittää.

Primukselta ei ole tullut uutta täyspitkää viiteen vuoteen – silti bändi on näppituntumalla sanottuna suositumpi kuin koskaan ja keikkailu jatkuu, livemusiikki tekee kauppansa FLACina ja DVD:nä. Primuksesta on tullut Phish.

YUP: Helppoa katseltavaa

YUP:n uusi DVD Helppoa katseltavaa on yli viisituntinen mammutti. On hankala arvostella näin isoja ja kirjavia järkäleitä kokonaisuuksina. Erillisten osien taso vaihtelee huimasti (kymmenen minuuttia keikkabussissa tupakoinnista puhumista lienee eri maailmasta kuin aivan loistava Tavastian Yövieraat-keikka), eikä tätä lienekään tarkoitettu katsottavaksi yhdeltä istumalta, vaan sen sijaan näykkien.

Ne näykityt palaset ovat maukkaita, mutta sen varmasti tietääkin jokainen yhtyeen ystävä. En katso, että tätä on suunnattu kenenkään ensikosketukseksi YUP:hen, Helppoa kuunneltavaa lienee siihen tarkoituksenmukaisempi väline.

Äänessä olen yleensä melko tarkka laadusta, vaikken highend-hifisti olekaan, mutta tällä levyllä paikoin on jo liian tuhnuista kuvaa. Provinssirock-keikan ja Lutakon ensimmäisen keikan ääriviivoissa on jonkinlaista outoa pikselöitymistä ja säröä, jo hieman häiritsevissä määrin, ja jälkimmäisen keikan kameroista monen kuva on häkellyttävän sumea.

Pakko-ostoshan tämä on yhtyeen faneille. Kohtuullinen hinta yhdistettynä 2½ tuntiin livemateriaalia plus kaikkiin videoihin on aina ostamisen arvoinen.