Olen aika moneen kertaan sahannut läpi Eelsin uuden tupla-albumin. Se ei ole vielä iskenyt, vaan on pikemminkin jäänyt hieman pliisuksi.

Rajuimmillaan mennään keskitemporoksotuksissa, mutta valtaosa levystä on herkistelyä pienellä ja hiljaisella soitinvalikoimalla. Kovin kaukaa ei tarvitse hakea vertailukohtaa Daisies of the Galaxyyn tai Electro-Shock Bluesiin.

Hey Man on loistava biisi Souljackerin ajan Eelsin hengessä ja ehdottomasti albumin rok-puolen valopilkku.

Vaikuttaa siltä, että en ole tajunnut jotain. Metacriticin arvioissa tämä levy johtaa vuoden 2005 parhaalla arvostelukeskiarvolla. Arvioissa ainoa alle 80 pisteen arvio oli aina-yhtä-negatiiviselta Pitchforkilta (joka antoi esimerkiksi Mars Voltan Frances the Mutelle arvosanan 2/10).

Olin hieman yllättynyt – ilmeisesti levyssä on sittenkin se nerous. Tuskin nämä arvostelijat piruuttaan tätä levyä hehkuttavat, haukkuivathan ne edellisen maksimissaan keskinkertaisen Shootenannyn maanrakoon.

Pitää tutkia vielä lisää, ehkä löydän sen lopulta.

Kuusi vuotta taas meni edellisestä levystä, mutta tulipa NIN takaisin. Kahta samantyylistä levyä ei ole aikaisemmin nähty, joten ei ollut yllätys, että sointi oli taas muuttunut melkoisesti. Toki tämän nine inch nailsiksi tunnistaa heti, mutta Fragileen verrattuna ollaan ihan eri linjoilla.

Ennakkohuhut siitä, ettei levyllä käytettäisi lainkaan sointuja, vaan pelkästään yksittäisiä ääniä, ovat minusta liioiteltuja. Kyllähän siellä voimasoinnut surraavat taustalla taas, vaikka paljon löytyy noita yksittäisiäkin ääniä, joita levitetään jättimäisellä säröllä täyttämään äänimaisemaa vähän enemmän.

Sointi on säröistä ja orgaanista (NIN-skaalalla orgaanista), mutta ei samalla tavalla kuin Brokenilla, jossa kitarat möyrysivät kaiken päällä vallina.

Closerin veroisia radio-/MTV-hittejä tältä levyltä ei löydy, mutta kukapa niitä kaipaakaan. Fanikannassa vastaanotto on ollut varovaisen positiivinen.

Tasapainoinen kokonaisuus tämä With Teeth on, mutta vähän jää vielä parantamisenkin varaa seuraavaan levyyn.

Jännityksellä odottelen Amerikasta tilattua Dualdisc-versiota, jossa olisi 5.1-miksaus tästä levystä.

Tietää, että YUP on omintakeinen, kun levyn nimi ”Keppijumppaa” ei tuonut ensimmäiseksi keppijumppaa mieleen. Nyrjähtänyt YUP:n huumori varmisti, että mielleyhtymäni oli oikea.

Uusi analogisempaan ilmaisuun palannut YUP on myös moni-ilmeisempi vaikutteissaan. Laiskanlinna lainaa Lähi-idän ja Marokon sävelkuluista, Tehdas kierrättää taistolaislaulujen äänimaailmaa, Intiaanit ymmärtävät taasen flirttailee intiaanirumpujen kanssa.

Myös oma menneisyys vaanii kappaleissa. Kuolemanlinja on kuin toinen Luotijuna, avauskappale Nerossa on enemmän kuin vähän yhteistä Iloisen kuninkaan aikatauluun, polveileva Tehdas voisi sekä sävellyksellisesti että teemallisesti olla osa Toppatakit ja Toledon terästä -kokonaisuutta.

Onpa tämä silti taattua YUP-laatua jälleen kerran. Velmuileva ja vinksahteleva YUP on etualalla ja radiohitti-YUP on jäänyt levyltä kokonaan.

Bändin kysymyspalstalla valiteltiin levyn lyhyyttä. 40 minuuttia ei liene kaikille tarpeeksi.

Levyn huippukohta on aivan selkeästi Intiaanit ymmärtävät, joka on bändin tuotannon kaikkien aikojen kärkipäätä.

YUP ei ole lyönyt yhtäkään hutia (vaikka minusta Outo Elämä jäi näpyksi), eikä sitä tälläkään kertaa tullut. Ei kunnaria kajautettu, mutta kyllä takakentällä pitää olla tarkkana.

Amerikan mantereella on tarjoiltu NINin klassikkoalbumi Dualdisc-versiona. Toinen puoli Dualdiscistä on remasteroitu CD, joka ei kiinnosta suuremmin. Toinen puoli Dualdiscistä on DVD-Audio + Dolby Digital 5.1 -versio the downward spiralista.

Jumaliste. Ilmiömäinen levyhän (90-luvun paras!) se oli jo ennestään, mutta ei lainkaan pahaa tehnyt viedä se kuuteen kanavaan. Monet kappaleista saavat paljon lisää takakanavista. march of the pigs loppuu pelkästään taakse ja closerin outro kiertää kuin viimeistä päivää. Paikoin taitaa olla kaikuakin lisätty.

Etenkin ruiner heräsi eloon uudella tavalla ja säröytetyt lauluosuudet puskivat aivan eri tavalla läpi kuin ennen.

Bonuksena levyllä on kaikenlaista perustauhkaa, plus levyn videot. 5.1-miksaus on kuitenkin se, minkä takia tämä pitää saada hyllyyn.

Jostain kummallisesta syystä tätä dualdisciä ei saa Euroopasta, vaan surroundista pitävät voivat shopata Super Audio CD:n. Vielä kun olisi tullut ostettua SACD-soitin, niin sillä tekisikin jotain. DVD-audio + Dolby Digital 5.1 -yhdistelmästä jompikumpi toimii jokaisessa DVD-soittimessa, joita luulisi ihmisiltä löytyvänkin.

Tuleva With Teeth on myös tarjolla Dualdiscinä … ja jostain syystä sekään ei Euroopassa saatavilla, pitää taas rapakon takaa tilata. Mikäs tässä nyt oikein maksaa?

Rockyhtye Paska teki comeback- ja debyyttitäyspitkänsä.

Tyylilaji on pysynyt samana, mutta yllätyksiäkin löytyy. Yhden miehen orkesteri teki jopa dueton: I Just Pogo (=Mä vaan pogoon) vedetään duettona Pelle Miljoonan kanssa. Lisäksi biisissä Saddam’s Weapons of Massdestruction And Connections With Al Quida And Other Terrorist Groups – DJ Slow’s Celcius 1/12 Remix vierailevat (luonnollisesti) DJ Slow, Ismo Alanko, Tipi (CMX), Twist Twist Erkinharju, Archzie 69, Asko Keränen ja tietenkin DJ Kusipää. Harmi, ettei biisissä kuulu juuri niin mitään, vaan se on pelkkää hiljaisuutta ja pientä suhinaa. Keikkaversio oli jokseenkin samanlainen, mutta ilman vierailijoita.

Oman materiaalin lisäksi levyllä kuullaan myös coverbiisejä, kuten jo 90-luvun alusta repertuaariin kuulunut Bohemian Rhapsody ja levyn loppupuolen Mike Oldfield -suurteos Tubular Bells.

Tämä toimii juuri niin hyvin kuin yhden miehen accapella-HC-punkorkesteri voi vain suinkin toimia.

En ollut paikalla kuulemassa, miten Paskan Hanoi Rocks -projekti Stupido-Shopin keikalla onnistui. Tavoitteena oli ruuhkauttaa keikalla koko Iso-Roban raitiovaunu- ja henkilöautoliikenne. Kommenttiosastoon kaipaamme raportteja siitä, miten onnistui.

Paskaahan tämä on, mutta hyvää paskaa. Tukevassa kännissä tämä voisi vaikuttaa tosi hyvältä idealta. Viisi tähteä, *****.

(Hei Riemu-levyt, voitte laittaa Hesarin etusivun Paska-mainokseenne, että Roklintukin antoi tälle levylle viisi tähteä.)

Onpa viime aikoina tullut hyviä levyjä kerrakseen.

Tom Tom Bullet hömelöstä nimestään huolimatta tuo turkulaistrion taas ämyreihimme soittamaan pohjoismaista toimintarokkia. Tällä kertaa on mukana enemmänkin kiemuroita kuin pelkkää suoraa junttausta. Kuullaanpa jopa banjoa ja surffihenkistä lauluakin. Soundien kirjo on laajempi kuin debyytillä (joskaan ei tämä nyt ihan mitään Mr. Bunglea vieläkään ole).

Kappalemateriaali on tasaisen vahvaa – mikä käy tavallaan puuduttavaksikin, kun huippumateriaalia ja suvantoja ei oikein ole. Toisaalta 95 bändiä sadasta olisi ikionnellinen, jos ikinä saisi yhden tasaisen vahvan kokonaisuuden tehtyä.

Koska ilmiömäinen ja ylisanoja ansainnut debyytti yllätti, tällä ei ole enää samaa iskuvaikutusta. Kuten aiempi coverlevykin, tämä on vain hyvä ja se riittää.

Ruoska pisti ulos Radium-levyn. Täytyy myöntää, että selkeästi tämä on tarkoitettu jollekin muulle kuin minulle. Levyntäysi tiukkaa Rammstein-tyyppistä riffijunttausta ja suomenkielistä matalaa laulua yhdistettynä dancesynaan ei ole aivan meikäläisen juttu.

Kunnioitusta pitää kuitenkin antaa siitä, että joku rohkeasti tekee omannäköistään juttua ennemmin kuin sitä mitä kaikki muutkin. Ehkä myöhempien aikojen Waltarille on tilausta, kun tälle radiosoittoakin on saatu.

Mike Patton kun julkaisee jotain, menen ostamaan sen, niin se vain menee.

Tällä kertaa julkaisuvuorossa oli Fantômas. Suspended Animation on kalenterimuotoon tehty levy, jossa on ”30 miniature holidays in 43 minutes” eli 30 biisiä nimiltään huhtikuun ensimmäinen – huhtikuun 30. Sama meno kuin debyytillä, jossa oli 33 sarjakuvan sivua.

Koska tämä ei aukea, tämä on pika-arvostelu:

En ymmärrä tätä vielä, tulkaa kysymään puolen vuoden päästä. Samalta kuulostaa kuin debyytti, mutta onko se hyvä? En tiedä, nostan kädet ylös jo toisen kerran Fantômasin yhteydessä. (Edellinen, Delirium Cordia ei tosin ole auennut vielä.)

Katson ymmärtäväni aika hemmetin hankalaakin musiikkia, mutta nyt täytyy antaa soihtu eteenpäin. Kertokaa te muut, onko tämä hyvä vai sekavaa harhailua.

Insult yllättää positiivisesti palaamalla. Insult oli ensitulemallaan ainoa suomalainen industriaaliviritys, josta pidin – ja itse asiassa ainoa, joka silloin 1994 sai minut levykauppaan.

Toisen tuleman soitinvalikoima on vähemmän sähköinen, jos näin voi sanoa junttakitaroista ja romumetallin paukutuksesta. Cracked EP:llä palataan vanhaan pistämällä uusiksi vuoden 1994 Mutant Puzzle -debyytin Insecticide ja Put on the Gagbit. Orgaanisempi uusintakäsittely tekee oikeutta kappaleille. Nimibiisi eroaa yllättävän vähän vanhasta materiaalista, kun soundit on päivitetty.

Nimibiisi Crackedin yhtye tarjoaa MP3-muodossa sivuillaan.

Vaikka industriaaliksi Insultia ei enää voi oikein sanoa, industriaalin ystävät varmasti löytävät Insultin kalkkeesta omansa.

Tämä lupaa hyvää toukokuussa tulevasta täyspitkästä.