Kategoria: Yleinen

The Donnas:Gold medal

Muutama vuosi sitten The Donnas julkaisi täydellisen rock-levyn. Spend the night oli niin sanoituksiltaan kuin musiikiltaan tiukinta mahdollista tyttörokkia. Uudella Gold medal -levyllä bändi ottaa askeleen aikuisempaan suuntaan ja niinpä taiteilijanimet Donna A, C, F ja R ovat joutaneet romukoppaan.

Gold medalilla perusresepti on sama kuin aiemmin, eli rokkia soitetaan. Ensimmäinen single Fall behind me ei aivan lunastanut odotuksia, vaikka onkin loppujen lopuksi kelpo biisi. Levyn avausraita I don’t want to know:n tiukka kitarariffi kuulostaa The Hivesilta ja Don’t break me down soi upeasti Kissin hengessä. Edellisistä levyistä poiketen bändi ei kuitenkaan lataa täysillä alusta loppuun, vaan mukaan mahtuu iisimpääkin menoa. Yllättävin biisi on levyn nimiraita, joka vedetään lähes akustisesti…ja se toimii täydellisesti!

Välillä kuljetaan aivan turhaan rockin turvallista keskitietä. Bändin yhteinen sävellyskynä ei ole ollut aivan täydessä terässä, eivätkä sanoitukset ole yhtä iskeviä kuin edellisellä levyllä. Yhtä kaikki, vahva kolmen tähden levy tämä on ja antaa lupauksia siitä, että The Donnas voi hyvinkin onnistua suunnanmuutoksessaan aikuisemmalle tielle.

Anthony Kiedis: Scar Tissue

Red Hot Chili Peppersin nokkamies Kiedis on kiertänyt maailmaa riittämiin, jotta voisi kirjoittaa omaelämänkerran. Näin tekikin, ja siksi kahlasin 480-sivuisen järkäleen läpi.

Kovin suurta mielikuvitusta ei tarvitse käyttää, että tämän kirjan rinnastaisi Mötley Crue -tarinaan The Dirt. Tässä tapauksessa huomio tosin on vain yhdessä henkilössä. Aiheet ovat samat: seksiä, huumeita, rokkia. Molemmissa kirjoissa ensimmäinen ja viimeinen ovat aivan sivuosissa.

Kiedisin lapsuus diilerin poikana on taustaltaan erikoinen, mutta kovin kiinnostavaa tarinaa siitä – ehkä hieman yllättäenkin – ei tule. Kiinnostavimpia ovat 80-luvun vaiheet ja nousu tuntemattomuudesta superstaroiksi.

Jos kirjan painotukset kertovat yhtään Kiedisin elämän painotuksista, on helppo ymmärtää, miksi Red Hot Chili Peppers oli niin moneen kertaan hajoamistilassa, miksi levyt kestivät niin kauan syntyä ja miksi laatu vaihteli. Keikat, levyttäminen ja kaikki oli toisarvoista sen rinnalla, että sai vain lisää kokaiinia ja heroiinia kroppaan.

Hetken fokus siirtyi huumeista rokkiin. Tämä tapahtui Mother’s Milkin jälkimainingeista aina Blood Sugar Sex Magikin julkaisuun. Tulokset olivat selkeät: bändi mursi läpi mainstreamiin ja teki yhden 90-luvun kymmenestä parhaasta levystä. Tämän jälkeen jälleen siirryttiin kemikaalien puolelle ja One Hot Minute ei lunastanut odotuksia.

Flea, Hillel Slovak ja John Frusciante ovat ainoat muusikot, jotka saavat jonkinlaisen äänen tässä kirjassa. Muut jäävät jokseenkin etäisiksi. Luulisi, että esimerkiksi Chad Smithistä tai Dave Navarrosta olisi jotain sanottavaa myös päälauseen puolella.

Kirja loppuu hieman ennen By The Wayn julkaisua. Kahdesta viimeisestä levystä ei sanota juurikaan mitään – vahva tyylin muutos Californicationille ei saa minkäänlaista mainintaa. Vielä syvempi tyylin muutos By The Waylle saa vielä vähemmän. By The Wayn levytyssessioista ei mainita käytännössä mitään ja Californication saa saman verran palstatilaa musiikillisessa mielessä kuin Havajin matka. Tänä samana aikana fokus on pieleen menneissä naissuhteissa ja – kas – kokaiinissa ja heroiinissa.

Kirjan loppu lässähtää hieman. Viimeisistä kuukausista ei sanota juuri mitään, juuri minkäänlaiseen lopputulemaan tai cliffhangeriin ei tulla – ainoastaan katkaistaan kertomus ja todetaan, että edellä mainittujen kahden aineksen kiskominen ei ole todellakaan hyvä idea.

Kokonaisuutena kirja on kuitenkin miellyttävä kokemus. Kertoohan tuo toki, miksi Kiedis on hajottanut itseään niin pahasti kuin on hajottanut.

Marilyn Manson: Lest We Forget

Marilyn Mansonin musiikki ei ole koskaan meikäläistä kovin paljon kiinnostanut. Parhaat kohdat ovat hyviä, mutta paljon tylsää junnaamista on seassa. Musiikin sijaan olen arvostanut Mansonin tapaa luoda hienoja kokonaisuuksia ja pyörittää lehdistöä pikkusormensa ympärillä.

Uusi kokoelma Lest We Forget ei olisi ollut kovin mielenkiintoinen ellei rajoitetussa painoksessa olisi ollut kylkiäisenä DVD:tä, jossa on kaikki MM:n videot – sen takia sen ostinkin. Kaikkien videoiden kuulemma pitäisi olla siinä, mutta mihin Tainted Loven video katosi?

Videot osoittavat harvinaisen selkeästi sen, missä Mansonin vahvuus on. Koko Antichrist Superstarin jälkeinen tuotanto tuntuu kulkevan johdonmukaista tietä. Aivan kuin yksi suuri konseptialbumikokonaisuus neljästä levystä olisi suunniteltu etukäteen.

Luin hiljattain Mansonin omaelämänkerran Long Hard Road Out Of Hell. Mielenkiintoinen pätkä. Se asettaa hieman kyseenalaiseksi sen, oliko Antichrist Superstar sittenkään niin huolellisesti suunniteltu kuin sen voisi kuvitella olevan – vai oliko se vain Reznorin tekohengittämä levy terävän konseptin pohjalta?

A Perfect Circle: eMOTIVe

Kolmas albumi: kaksi omaa kappaletta ja kymmenen lainaa. Tämähän vaikuttaa aika lailla välityön reseptiltä.

Ennakkoluulot eivät – valitettavasti – olleet tässä tapauksessa vääriä. A Perfect Circle on hieno bändi ja kiinnostavin sivuprojekti ikinä, mutta nyt ei olla APC:n tuotannon terävimmässä kärjessä. Kahdestatoista kappaleesta jää hieman puolinainen vaikutelma.

Muutama upea täysosuma saadaan. Kuten aiemmin Roklinnussa totesin, Imagine saa aivan uuden merkityksen goottiballadiksi muuttuneena. John Lennon maalaili taivaanrantoja, Keenan laulaa ydinsodan jälkeen bunkkerissa säteilypuku päällä. Passive on kappale, joka voisi olla edelliseltä APC:n levyltä, tai oikein korvin kuunneltuna jopa Toolin varhaisemmilta levyiltä. Yhtä kaikki, Passive vie potin kotiin.

Toinen uusi oma kappale ei olekaan niin uusi kuin luulisi. Sinänsä hieno, joskin erikoinen, Counting Bodies Like Sheep to the Rhythm of the War Drums kierrättää edellisen levyn kappaletta Pet ja lienee jotain remixin ja uudelleenäänitetyn version välimaastosta.

Edellinen levy on kääntynyt päälaelleen. Edellisellä hienolla levyllä ylivoimaisesti vahvin kohta osui coverbiisin The Nurse Who Loved Me kohdalle, kun taasen tällä cover-levyllä vahvimmat hetket eivät ole lainakappaleita ensinkään.

Therapy? ja muita arvioita

Irlannin vihaiset miehet, Therapy?, pullautti uuden levynsä ulos kaiken hiljaisuuden vallitessa. Se laittoi vanhan miehenkin kipittämään jälkijunassa kauppaan. Seuraa pikatuomio:

On nimittäin aika tyrmäkkää menoa. Therapy? on peruuttanut takaisin siihen ruutuun mistä lähti liikkeelle ja uutukainen, Never apologise never explain kuulostaa aivan yhtyeen alkupään tavaralta, Nurselta ja sellaiselta, paitsi että vielä paremmalta. Energiaa on vaikka lampaat söisivät, kappaleet sopivan yksinkertaisia meille hitaammillekin ja säröä on pinnassa niin että levyllä voisi ajaa parran. Likaista, vihaista ja rumaa – siis kivaa.

Irkut tekevät myös sen, mitä moni muukin tuntuu tänä päivänä tekevän – kritisoivan valtiota aavan meren tuolla puolen kappaleessa Rock you monkeys. Voi tosin olla, että Andy Cairns vain päästelee ulos vanhoja kaunoja. Eivät taida loppua kesken.

Muita viimeaikaisia hankintoja ovat, ainakin mainintojensa puolesta uutta suomalaista kansanmusiikkia edustavan Rammsteinin Reise, Reise, joka solahti allekirjoittaneen militantilla marssimusiikkilistalla ensimmäiseksi. Musiikillisesti monipuolisin ja vaihtelevin levy Saksanmaan herroilta, ja minulta saa pisteitä halvalla, kuten Amerikalla ja Moskaulla. Olen sillä tavalla helppo.

Maj Karman uutukainen onkin sitten jo vaikeampi pala; vaikka muutama kappale (Pohjola, Sodankylä) jäävät soimaan päähän, vaivaa levyä jotenkin samanlainen suoruus kuin edellistäkin. Ihan kuin jotain olennaista puuttuisi, ei vain osaa tarkemmin sanoa, mitä. Mitä ikinä se onkin, toivottavasti palaa ajan kuluessa, koska edellisellä levyllä ei palannut.

Trouble Hounds EP

Helsinkiläistä Trouble Houndsia on tullut tsekattua livenä muutamaan otteeseen ja nyt bändin ensimmäinen EP on vihdoin valmis. Levyn neljä biisiä edustavat rokkia sieltä perinteisemmästä päästä, mutta tuoreesti ja taidolla soitettuna. Livenä bändiä ei pidättele juuri mikään, levyllä bändi malttaa (onneksi?) rauhoittua kevyemmän Sweeper-kappaleen ajan. Muut kappaleet, etenkin aloitusraita Searching, rokkaavatkin melko täysillä alusta loppuun. Ep kärsii hieman demomaisesta nauhoituksesta, mutta sävellysten mainio laatu ei jää kuitenkaan epäselväksi. Bändin keikoista ei tällä hetkellä ole tietoa, mutta toivon mukaan syksyyn mahtuu ainakin muutama keikka.

Täydennystä Rio Karma -arvosteluun

Vedän suositukseni Rio Karmasta takaisin. Sikäli, jos se toimisi, se olisi aivan loistava peli, mutta näemmä niistä yllättävän iso osa on päreinä. Em. Karma hyytyi tänä aamuna ja piti ihmeellistä ääntä. Tämä oli jo toinen Karma tässä taloudessa. Ensimmäinen Karma oli rikki näytöstään ja meni heti palautukseen – silloin luulin, että kyse oli vain huonosta onnesta (ja pahasta karmasta).

Päätellen kommenteista muualla (ks. EverythingUSB ja CNET Reviews) ei ole ihan ainoita yksilöitä nämä, joissa tuo ongelma on tavattu.

Joten älkää ostako sittenkään sitä Karmaa. Siinä on mahtavat ominaisuudet, surkea laatu. Sääli sinänsä. iPod tulee ilmeisesti taloon, vaikka OGGin joutuu vaihtamaan AC3-pakkaukseen (pöh!)

Uusissa 4. sukupolven iPodin telakointiasemissa on näemmä line out Karman tapaan. Näemmä kehitys kehittyy.

The Hives: Tyrannosaurus Hives

Lupasin aiemmin kritiikitöntä Hives-hehkutusta, jahka levy tulee. En joudu pettämään lupaustani. Uusi Tyrannosaurus Hives on juuri se levy, mitä odotin. Käykää tuolta kuuntelemassa.

Rokhaastatteluiden klisee on se, että bändit kertovat, että he ovat kasvaneet muusikoina sitten edellisen levyn ja ovat laajentaneet ilmaisuaan moniulotteisemmaksi. Tällä levyllä … no, The Hives on kasvanut muusikoina ja laajentanut ilmaisuaan moniulotteisemmaksi. Suoran punk-/katurokjunttauksen lisäksi kuullaan 60-lukulaisia sävyjä ja jopa jousia (jälleen klisee). Diabolic Schemessä kumarretaan hieman jopa vanhoille 3/4-balladeille aiemman levyn Find Yourself Another Girlin tapaan.

Levy tuntuu olevan täynnä pieniä musiikillisia lainauksia, joista kaikkia ei pysty edes paikallistamaan, mutta tietää kuulleensa aikaisemmin. Love in Plaster lainaa Baba O’Rileytä ja A Little More For Little You poimii palasen Ramonesin Today Your Love, Tomorrow The Worldistä.

Tältä levyltä ei pitäisi olla vaikea nostaa hittisinkkuja. Rolling Stonesin ja AC/DC:n makuinen ensimmäinen sinkku Walk Idiot Walk on varmaa hittikamaa. Seuraavaksi voitaisiin kuulla jompikumpi albumin lopun loistavista vedoista, Antidote tai Dead Quote Olympics. Jäljempänä mainitussa kuullaan bändin ruotsalaiset juuret. Kertosäkeen taustalaulut ovat niin kököllä ruotsinenglannilla lauletut, etteivät ne voi olla vahingossa kankean kuuloisia. Sen on täytynyt tapahtua tahallaan, on se sen verran räikeää ja johdonmukaista.

Kuten aiemmatkin Hives-levyt, tämäkin on ytimekäs paketti. Puoli tuntia runttausta ja se on siinä. Kolmeminuuttisia biisejä ei paljon ole, kuten ei tässä tyylilajissa pidäkään.

Vuosien 2001-2002 lehdistön garagerock-lempilapsia olivat The Hives, The Strokes, The White Stripes, The Vines ja Black Rebel Motorcycle Club. Kovasti (ja ihan aiheesta) epäiltiin, kuinka moni jää pysyväksi ilmiöksi. Hives oli yksi onnekkaista.

Akanat: Vines teki skeidan levyn 2004. Jäivätköhän yhden hitin ihmeiksi? BRMC työnsi melko keskinkertaisen levyn ulos loppuvuodesta 2003 ja juuri kukaan ei enää jaksanut innostua siitä. Seuraavien levyjen pitäisi 0lla ilmiömäisiä, että suosio palaisi.

Jyvät: The Hives teki Tyrannosaurus Rexin. Hyvä. The Strokes teki lähes ilmiömäisen debyyttinsä veroisen levyn, joka pystyi täyttämään kovat odotukset. The White Stripes kriitikoiden mielestä paransi entisestään Elephantilla (jaa, minä kun luulin, että White Blood Cells on parempi, mutta pakko kai se uskoa, kun kriitikotkin niin sanovat…)

Kaiken muun hyvän lisäksi The Hives käy Suomessa kiitettävän usein, kiitos kotipaikkansa Ruotsin. Jotta kritiikin viimeisetkin jyvät katoaisivat, toteanpa, että ovat livenä vieläkin parempia kuin levyllä.

Nulla salus sine The Hives.

Ministry: Houses of the Molé

Jourgensen on omien sanojensa mukaan kuivilla heroiinista. Hyvä. Edelliset pari levyä, Animositisomina ja Dark Side of the Spoon olivatkin aika tylsää kuunneltavaa. Nyt tulee Houses of the Molé, kantaen nimessään alluusiota 70-luvun klassikkolevyyn.

Viittauksia Houses of the Molélla riittääkin. Päällimmäinen viittaus on Bush nuoremman toimintaan. GWBush esiintyy sämpleinä läpi koko levyn ja onpa jokainen biisi nimetty W:llä alkavaksi – lukuunottamatta aloitusbiisiä No W.

Musiikillisesti ilmeisimmät viittaukset ovat Ministryn klassikkolevyyn Psalm 69. Avausraita No W tuo vahvasti mieleen N.W.O:n nimineen ja sämpleineen, mutta musiikillisesti ennemmin Psalm 69:n nimibiisin Carmina Burana -lainoillaan. Kyllä siinä alussa vilahtaa myös fraasi ”Psalm 23”. Hassusti laulumelodiasta tulee mieleen myös Motörheadin Ace of Spades.

Toinen Psalm 69 -viittaus (yhteensä 69 raidan lisäksi) on WTV, joka rakenteeltaan, tyyliltään – ja paikoin jopa riffeiltään on päivitetty versio TV II:sta.

Soundillisesti levyn läheisin vertailukohta on… no, kyllä te arvaatte. Psalm 69. Kitaraloopit runttaavat ja tempo on epäinhimillinen.

Pointtini lienee selvä. Ministry tietää, missä kohdassa teki hommansa oikein ja palasi siihen aikakauteen. Hyvästä materiaalista huolimatta Houses of the Molé jää vain kopioksi Psalm 69:stä, koska oikeastaan mitään uutta ei ole. Onneksi tämä on sentään hyvä neljän tähden kopio, jota kuuntelee mielellään. Ympyrä on sulkeutunut.