System of a Down (alasinjärjestelmä, suom. huom.) lukittautui studioon Rick Rubinin kanssa. Koska Rick Rubin on rokin kuningas Midas, ei ole yllätys, että studiosta tuli ulos kultakimpale. Sessioissa nauhoitettiin Mezmerize/Hypnotize -tupla, joka julkaistaan kahdessa osassa. Ensimmäisenä meille on tarjolla Mezmerize, myöhemmin syksyllä Hypnotize. Tuplalevy ei liene kovin pitkä, jos ensimmäinen osakaan ei riko 40 minuutin rajaa.

Mutta jum-a-liste, että tuli ässätavaraa ulos. Toxicity oli hieno, tämä on vielä hienompi.

Tulkitsen tämän teemalevyksi, jonka viimeiset raidat Old School Hollywood ja Lost in Hollywood niputtavat kasaan. Teema on lyhyesti ”Hollywood kusettaa, Hollywood on rikkoutuneita unelmia ja kiiltokuvia, Hollywoodissa vain harvat onnistuvat” eli täsmälleen sama kuin David Lynchin upeassa Mulholland Drivessä.

Levyn huippukohta on täysin suvereenisti Violent Pornography, joka – ollakseen System of a Downin tyyliä – on aivan selkeä radiohitti, vaikkakin ainakin konservatiivisimmat radioasemat vierastanevat lyriikoita väkivaltaisesta pornografiasta, ”choking chicks and sodomy, the kinda shit you get on your TV”.

Jo aiemmin kiinnitin huomiota System of A Downin tapaan tehdä biisejä sillä tyylillä, että jokainen säkeistö on samoilla sanoilla, jokainen bridge on samoilla sanoilla ja jokainen kertosäe on samoilla sanoilla. Sama meininki jatkuu, yllä mainittu Violent Pornography on hyvä esimerkki, kuten lyriikoista voi huomata. Tämä häiritsee kuitenkin yllättävän vähän, eihän se häirinnyt The Mars Voltan L’Via Viaquezissakaan.

Bändin voimasuhteissa on tapahtunut muutoksia. Kitaristi/-kakkoslaulaja Malakian on tätä nykyä tasavertainen laulaja Tankianin kanssa, Malakian on kirjoittanut joko yksin tai Tankianin kanssa jokaisen kappaleen, Malakian oli apulaistuottajana ja Malakian on soittanut ison osan bassoraidoistakin levylle. Hieman vaikuttaa siltä, että tämä oli Malakianin levy. Bändi julkisissa lausunnoissaan tosin korostaa, että Malakian ei ole keulahahmo, vaan bändi on demokraattinen ja kyseessä ei ole Tankianin sivuun vetäytyminen. Yeah right.

Toisaalta – olihan Pink Floydillakin Syd Barrettin levyjä, David Gilmourin levyjä ja Roger Watersin levyjä. Ehkä Mezmerize/Hypnotize on Malakian-Watersin The Wall.

Kun Rubin tuotti Red Hot Chili Peppersiä, johon Frusciante oli palannut, paluun myötä Frusciante sai paljon isomman roolin kuin aiemmin – Fruscianten persoonallista lauluääntä käytettiin paljon enemmän kuin ennen ja paikoin Frusciante oli kuin toinen laulaja. Vaikuttaa samanlaiselta ratkaisulta tässäkin, joten Rubinin modus operandi näkyy.

Toisissa medioissa tätä levyä on verrattu Mr. Bungleen, Zappaan ja The Mars Voltaan. Suurena Mr. Bungle- ja Mars Volta- fanina ja Zappaa isosti arvostavana ei ole yllätys, että tämä levy uppoaa. Kyllä tässä moni Dead Kennedysinkin näkee. System of a Down nappaa niin monesta lähteestä (selkeästi näkyy ainakin hc-punk, metalli, nu-metal, hiphop, proge) , että ystäviä löytyy varmasti genrerajojen yli – enpä minäkään normaalisti tästä ADHD-metallijunttausgenrestä ole kovin innoissani. Tässä tapauksessa olen. Tähän mennessä tämä on vuoden kovin levy. Katsotaan, muuttaako Hypnotize tilannetta.

En ole ihan yksin kommentteineni. Metacriticin yhteenvedossa eri arvosteluista tällä hetkellä Mezmerize pääisisi tämän vuoden top-listan toiselle sijalle, jos olisi 7 arvostelua kasassa.

Rivers Cuomo ja kumppanit ovat täällä jälleen! Tällä kertaa levyn päätuottajana on ollut Rick Rubin. Tuloksena on loistava levy, joka sisältää parista aiemmasta levystä poiketen aavistuksen erilaisia sävyjä.

Levyn kappaleet ovat rakenteiltaan varsin simppeleitä, mutta silti tarkkaan harkitun kuuloisia. Perfect situation ja Peace -kappaleiden kertosäkeet koostuvat harmittomasta woo-oo hoilauksesta, mutta Cuomo on saanut puristettua sävellyksiinsä niin paljon imua, että niitä laulaa väkisinkin mukana. Osittain bändi on myös palannut ensimmäisen levyn tunnelmiin. Esimerkiksi The damage in your heart on hitaampi kappale kun taas The other way on suoraviivaisempi rokkipala taputuksineen, molemmat ovat soundeiltaan kuin uran alkuajoilta.

Bändin tuttu soundi on siis tallella ja sitä on paikoin päivitetty onnistuneesti. Juuri ne ratkaisevat pienet yksityiskohdat on tehty tuoreen kuuloisella tavalla. Jousia kuullaan monessakin kappaleessa, mutta ne on älytty pitää sopivasti taustalla. This is such a pity -kappaleen koskettimet ovat halvasta Casion syntetisaattorista, mutta oikea soundi ei ole aina kiinni kalliista laitteista. Levyllä on mittaa juuri sopivasti, 12 kappaletta. Enempi pituus alkaisi puuduttamaan.

Bändin kotisivuilla on jäsenten keskustelua uuden levyn biiseistä. Teksti avaa levyn sisältöä hyvin ja mukana on melko yllättäviäkin kommentteja. Esimerkiksi Beverly hills ei Cuomon mukaan olekaan sarkastinen näkemys luksuselämästä, vaan ihannoi aihetta aidosti. Uskoako tuota.

Vaikea tästä on kenenkään muun pistää paremmaksi. Alkavan kesän ykköslevy on tässä.

Koska kevyempi ambient-musiikki ei ole ominta alaani, voi tämän arvion luonnehdinnoissa olla selkeitä asiavirheitä, joista en vain ole perillä. Joten yrittäkää kestää.

Mir-0 on suomalainen tanssi- tai rytmimusiikkia (paremman kuvauksen puutteessa) tuottava yhdenmiehen kollektiivi, joka tekee kaiken musiikkinsa orgaanisilla instrumenteilla ja ihmisäänillä. EP:n sisäteksteissä painotetaan ettei levyn tekemiseen ole käytetty syntetisaattoreita tai sampleja, joten musiikki on hyvinkin elävän oloista.
Kolmen kappaleen EP:stä kaksi ensimmäistä on mielenkiintoista kuunneltavaa ja erittäin rauhoittavaa sellaista, koska totutusti hallitsevat biitit ja rytmikulut sellaisenaan puuttuvat kokonaan. Käytetyistä soittimista en osaa sanoa varmasti mitään, mutta kuulostaisi että kappaleissa on käytetty ksylofoneja, jotain balalaikan tyyppistä kielisoitinta, jotain bassoista ääntä tuottavaa kielisoitinta ja kasa erilaisia hauskoja ääniä tuottavia… asioita. Viimeinen kappale pitää sisällään perinteisemmän technon kuuloista meininkiä, mutta mielestäni edelleen liikutaan enemmän ambient maailmassa kuin missään muualla.
Kaikki kolme kappaletta ovat miksattu yhteen niin, että kappaleiden vaihdot ovat saumattomia ja siten levy kuulostaa yhdeltä kappaleelta jolla on muutamia nousuja ja laskuja alun UUOA -kappaleen ambientista lopun tanssittavampaan Säröksimän -kipaleeseen. Lisäksi huomasin että levyn alussa kuulostaisi kuin vinyyli laitettaisiin soittimeen sekä neula sen päälle, kun taas lopussa kuulostaa kuin neula nousisi ylös. Tämä vain hauskana yksityiskohtana.

Jos kotimainen rytmimusiikki kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti tutustumaan artistiin ja tekemään omat (oikeat) päätelmät mistä tässä oikeastaan on kysymys. Raskaamman musiikin ystävänä yllätyin positiivisesti kun huomasin kuuntelevani EP:tä viidettä kertää peräjälkeen.

Linkkejä:
Almighty Love productions
Kihveli Soikoon sivujen Mir-0 luonnehdinta

Jori Hulkkonen ottaa uusimmalla levyllään vakaita sivuaskelia pois housen maailmasta. Levyn neljä ensimmäistä kappaletta ovat ilman selvää biittiä kulkevia, tunnelmointiin keskittyviä paloja. Tunnelmoinnissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta levyn alkupuoli kaipaisi seurakseen yhtä tai kahta menevämpää biisiä.

Kun biitti vihdoin lähtee käyntiin Dislocatedin kohdalla, fiilis nousee välittömästi. Vokaalein varustettu biisi tuo jollain tapaa mieleen Vangeliksen Blade runner -soundtrackin tunnelman. Levyn huippukohta seuraa heti perään, melankolinen Lo-fiction muistuttaa hieman Zoot womanin tuotantoa.

Levyn loppuosa on house-rytmeihin pohjautuvaa perinteisempää Hulkkosta. Fermi paradox loppuu hienoon jarremaiseen syntetisaattorileikittelyyn ja menevä Dying in beauty on 1980-luvun syntikkapoppia. Levy päättyy erittäin kauniiseen Blinded by the numbersiin.

Dualizm on erittäin mietityn oloinen ja vaikutteista huolimatta Hulkkoselta itseltään kuulostava levy. Biisijärjestystä muuttamalla olisi ehkä saanut fiiliksen säilytettyä koko levyn ajan, itselleni ei ainakaan vielä ole täysin auennut alkupuolen hidas käyntiinlähtö.

Olen aika moneen kertaan sahannut läpi Eelsin uuden tupla-albumin. Se ei ole vielä iskenyt, vaan on pikemminkin jäänyt hieman pliisuksi.

Rajuimmillaan mennään keskitemporoksotuksissa, mutta valtaosa levystä on herkistelyä pienellä ja hiljaisella soitinvalikoimalla. Kovin kaukaa ei tarvitse hakea vertailukohtaa Daisies of the Galaxyyn tai Electro-Shock Bluesiin.

Hey Man on loistava biisi Souljackerin ajan Eelsin hengessä ja ehdottomasti albumin rok-puolen valopilkku.

Vaikuttaa siltä, että en ole tajunnut jotain. Metacriticin arvioissa tämä levy johtaa vuoden 2005 parhaalla arvostelukeskiarvolla. Arvioissa ainoa alle 80 pisteen arvio oli aina-yhtä-negatiiviselta Pitchforkilta (joka antoi esimerkiksi Mars Voltan Frances the Mutelle arvosanan 2/10).

Olin hieman yllättynyt – ilmeisesti levyssä on sittenkin se nerous. Tuskin nämä arvostelijat piruuttaan tätä levyä hehkuttavat, haukkuivathan ne edellisen maksimissaan keskinkertaisen Shootenannyn maanrakoon.

Pitää tutkia vielä lisää, ehkä löydän sen lopulta.

Kuusi vuotta taas meni edellisestä levystä, mutta tulipa NIN takaisin. Kahta samantyylistä levyä ei ole aikaisemmin nähty, joten ei ollut yllätys, että sointi oli taas muuttunut melkoisesti. Toki tämän nine inch nailsiksi tunnistaa heti, mutta Fragileen verrattuna ollaan ihan eri linjoilla.

Ennakkohuhut siitä, ettei levyllä käytettäisi lainkaan sointuja, vaan pelkästään yksittäisiä ääniä, ovat minusta liioiteltuja. Kyllähän siellä voimasoinnut surraavat taustalla taas, vaikka paljon löytyy noita yksittäisiäkin ääniä, joita levitetään jättimäisellä säröllä täyttämään äänimaisemaa vähän enemmän.

Sointi on säröistä ja orgaanista (NIN-skaalalla orgaanista), mutta ei samalla tavalla kuin Brokenilla, jossa kitarat möyrysivät kaiken päällä vallina.

Closerin veroisia radio-/MTV-hittejä tältä levyltä ei löydy, mutta kukapa niitä kaipaakaan. Fanikannassa vastaanotto on ollut varovaisen positiivinen.

Tasapainoinen kokonaisuus tämä With Teeth on, mutta vähän jää vielä parantamisenkin varaa seuraavaan levyyn.

Jännityksellä odottelen Amerikasta tilattua Dualdisc-versiota, jossa olisi 5.1-miksaus tästä levystä.

Tietää, että YUP on omintakeinen, kun levyn nimi ”Keppijumppaa” ei tuonut ensimmäiseksi keppijumppaa mieleen. Nyrjähtänyt YUP:n huumori varmisti, että mielleyhtymäni oli oikea.

Uusi analogisempaan ilmaisuun palannut YUP on myös moni-ilmeisempi vaikutteissaan. Laiskanlinna lainaa Lähi-idän ja Marokon sävelkuluista, Tehdas kierrättää taistolaislaulujen äänimaailmaa, Intiaanit ymmärtävät taasen flirttailee intiaanirumpujen kanssa.

Myös oma menneisyys vaanii kappaleissa. Kuolemanlinja on kuin toinen Luotijuna, avauskappale Nerossa on enemmän kuin vähän yhteistä Iloisen kuninkaan aikatauluun, polveileva Tehdas voisi sekä sävellyksellisesti että teemallisesti olla osa Toppatakit ja Toledon terästä -kokonaisuutta.

Onpa tämä silti taattua YUP-laatua jälleen kerran. Velmuileva ja vinksahteleva YUP on etualalla ja radiohitti-YUP on jäänyt levyltä kokonaan.

Bändin kysymyspalstalla valiteltiin levyn lyhyyttä. 40 minuuttia ei liene kaikille tarpeeksi.

Levyn huippukohta on aivan selkeästi Intiaanit ymmärtävät, joka on bändin tuotannon kaikkien aikojen kärkipäätä.

YUP ei ole lyönyt yhtäkään hutia (vaikka minusta Outo Elämä jäi näpyksi), eikä sitä tälläkään kertaa tullut. Ei kunnaria kajautettu, mutta kyllä takakentällä pitää olla tarkkana.

Amerikan mantereella on tarjoiltu NINin klassikkoalbumi Dualdisc-versiona. Toinen puoli Dualdiscistä on remasteroitu CD, joka ei kiinnosta suuremmin. Toinen puoli Dualdiscistä on DVD-Audio + Dolby Digital 5.1 -versio the downward spiralista.

Jumaliste. Ilmiömäinen levyhän (90-luvun paras!) se oli jo ennestään, mutta ei lainkaan pahaa tehnyt viedä se kuuteen kanavaan. Monet kappaleista saavat paljon lisää takakanavista. march of the pigs loppuu pelkästään taakse ja closerin outro kiertää kuin viimeistä päivää. Paikoin taitaa olla kaikuakin lisätty.

Etenkin ruiner heräsi eloon uudella tavalla ja säröytetyt lauluosuudet puskivat aivan eri tavalla läpi kuin ennen.

Bonuksena levyllä on kaikenlaista perustauhkaa, plus levyn videot. 5.1-miksaus on kuitenkin se, minkä takia tämä pitää saada hyllyyn.

Jostain kummallisesta syystä tätä dualdisciä ei saa Euroopasta, vaan surroundista pitävät voivat shopata Super Audio CD:n. Vielä kun olisi tullut ostettua SACD-soitin, niin sillä tekisikin jotain. DVD-audio + Dolby Digital 5.1 -yhdistelmästä jompikumpi toimii jokaisessa DVD-soittimessa, joita luulisi ihmisiltä löytyvänkin.

Tuleva With Teeth on myös tarjolla Dualdiscinä … ja jostain syystä sekään ei Euroopassa saatavilla, pitää taas rapakon takaa tilata. Mikäs tässä nyt oikein maksaa?

Rockyhtye Paska teki comeback- ja debyyttitäyspitkänsä.

Tyylilaji on pysynyt samana, mutta yllätyksiäkin löytyy. Yhden miehen orkesteri teki jopa dueton: I Just Pogo (=Mä vaan pogoon) vedetään duettona Pelle Miljoonan kanssa. Lisäksi biisissä Saddam’s Weapons of Massdestruction And Connections With Al Quida And Other Terrorist Groups – DJ Slow’s Celcius 1/12 Remix vierailevat (luonnollisesti) DJ Slow, Ismo Alanko, Tipi (CMX), Twist Twist Erkinharju, Archzie 69, Asko Keränen ja tietenkin DJ Kusipää. Harmi, ettei biisissä kuulu juuri niin mitään, vaan se on pelkkää hiljaisuutta ja pientä suhinaa. Keikkaversio oli jokseenkin samanlainen, mutta ilman vierailijoita.

Oman materiaalin lisäksi levyllä kuullaan myös coverbiisejä, kuten jo 90-luvun alusta repertuaariin kuulunut Bohemian Rhapsody ja levyn loppupuolen Mike Oldfield -suurteos Tubular Bells.

Tämä toimii juuri niin hyvin kuin yhden miehen accapella-HC-punkorkesteri voi vain suinkin toimia.

En ollut paikalla kuulemassa, miten Paskan Hanoi Rocks -projekti Stupido-Shopin keikalla onnistui. Tavoitteena oli ruuhkauttaa keikalla koko Iso-Roban raitiovaunu- ja henkilöautoliikenne. Kommenttiosastoon kaipaamme raportteja siitä, miten onnistui.

Paskaahan tämä on, mutta hyvää paskaa. Tukevassa kännissä tämä voisi vaikuttaa tosi hyvältä idealta. Viisi tähteä, *****.

(Hei Riemu-levyt, voitte laittaa Hesarin etusivun Paska-mainokseenne, että Roklintukin antoi tälle levylle viisi tähteä.)

Onpa viime aikoina tullut hyviä levyjä kerrakseen.

Tom Tom Bullet hömelöstä nimestään huolimatta tuo turkulaistrion taas ämyreihimme soittamaan pohjoismaista toimintarokkia. Tällä kertaa on mukana enemmänkin kiemuroita kuin pelkkää suoraa junttausta. Kuullaanpa jopa banjoa ja surffihenkistä lauluakin. Soundien kirjo on laajempi kuin debyytillä (joskaan ei tämä nyt ihan mitään Mr. Bunglea vieläkään ole).

Kappalemateriaali on tasaisen vahvaa – mikä käy tavallaan puuduttavaksikin, kun huippumateriaalia ja suvantoja ei oikein ole. Toisaalta 95 bändiä sadasta olisi ikionnellinen, jos ikinä saisi yhden tasaisen vahvan kokonaisuuden tehtyä.

Koska ilmiömäinen ja ylisanoja ansainnut debyytti yllätti, tällä ei ole enää samaa iskuvaikutusta. Kuten aiempi coverlevykin, tämä on vain hyvä ja se riittää.