Röyhkä palaa ja tyhjentää jo albumin nimellä pajatson. Mitä muuta on enää sanottavissa?

Perimmäisiä kysymyksiä käsittelevä levy ei kuitenkaan mene niin äärimmäisyyksiin kuin nimi antaa ymmärtää. Tätähän tämä on, hyväksi koettua ja toimivaksi hiottua myöhempien päivien Röyhkää, jota monen melko hyvän levyn verran olemme nähneet viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana.

Tyttöjen Ystävän tai Jumalan Lahjan kaltainen jättimäinen osuma antaa odottaa itseään vielä – tosin pahoja floppejakaan ei ole näiden 2000-luvun päivien matkalle sattunut.

Näinä päivinä lehtijutut Röyhkästä tuntuvat keskittyvän siihen, ettei Kauko ole enää niin vihainen kuin ennen. 50-luvun kerrostalot tuovat levyn kertojalle hyvän mielen, vaikka hän on paikoin myös surullinen siitä, että kulta-aika on ohi, kuolevaisuus on tullut takaisin ja nuo ihmiset kadulla eivät olekaan enää meitä, vaan niitä.

Sävellyksellisesti levy on sitä perinteistä taattua kamaa. Röyhkä on aina osannut kirjoittaa puoliksi popin kanssa flirttailevan kappaleen, joka kuitenkin on riittävästi sivussa valtavirrasta, etteivät radiosoittokorvaukset ala liiemmin juosta.

Joulukuussa 2003 Röyhkä keikkaili duona Riku Mattilan kanssa, mutta minusta biisipaletti oli aivan erilainen kuin tällä levyllä. Shangri-Lata lukuunottamatta en muista kuulleeni näitä biisejä. Vahvistaako kukaan muistikuvaani?

Viikon sängynpohjalla kuoleman kourissa maatessa on paljon aikaa kuunnella musiikkia.

Zen Café palasi otsikolla Laiska, Tyhmä ja Saamaton. Hieman pettymyksekseni Zen Café vaikuttaa pysyvästi valinneen Ua Ua -levyltä alkaneen melankolisen ja seesteisen linjan alkuaikojen Idiootti- ja Romuna-levyjen riehakkaamman linjan sijaan. Onneksi uusikin linja puree ja ajan myötä siinä ollaan hiouduttu yhä paremmaksi ja paremmaksi.

Levyn sisällössä suuria yllätyksiä ei ole. Suurin hassuus on paikoin esiintyvä Cleaning Women -perkussio. Kaikki on kuten ennenkin, kerrotaan hyvin kirjoitettujen biisien kehyksessä ihmisläheisesti tarinoita jokapäiväisestä kaurismäkeläisestä elämästä ja siitä, kun se sika on hirveä ja se nainen jättää. Näissä kappaleissa kerrotaan niistä, joita Kotiteollisuuden biisien hahmot kiskovat turpaan.

Raidoista parhaiten esille nousee Hontelot pojat – joka oikeastaan muistuttaa juuri tuota kaipaamaani Idiootti- ja Romuna-levyjen linjaa.

Koska ette kuitenkaan odota puolueettomuutta kaiken aiemman hehkutuksen takia, laukaisen tämän heti kärkeen: Frances The Mute on paras levy, jonka olen ostanut pitkään aikaan.

Jonkunnäköiset perustelutkin kaivataan, vai? OK. Frances The Mute on kaikkea sitä, mitä De-Loused In The Comatorium oli, mutta enemmän ja pitemmälle. Progeluokittelu on hyvin lähellä. Eikä levyn introsta juontuva Led Zeppelin -rinnastuskaan ihan tyhjän päällä ole.

Levy koostuu viidestä biisistä. Poislukien ei-niin-hittisinkku The Widow, kaikki kappaleet ovat toistakymmentä minuuttia pitkiä, viimeinen (Cassandra Gemini) on puolituntinen. Sisältöä kappaleissa on vähintäänkin riittävästi, ettei missään vaiheessa tule mieleen, että tämänkin biisin olisi voinut katkaista aiemmin.

Kuten Mars Voltalla oli edelliselläkin levyllä tapana, tälläkään levyllä ei mennä siitä, mistä aita on matalin. Lyriikat ovat edelleen aika ulkosalla. Levyn tarina aukeaa meikäläiselle paremmin lehdistötiedotteista kuin biiseistä itsestään. Osa sanoista on espanjaksi, mikä ei vaikuta ymmärtämiseen lainkaan. Itse asiassa espanja tässä yhteydessä kuulostaa yllättävän hyvältä. L’Via L’Viaquezin intro toimii espanjaksi paremmin kuin olisi englanniksi ikimaailmassa toiminut.

Ei tämäkään täydellinen levy ole. Ambienttimölyä on aivan liian pitkään raitojen välillä. Joku tästäkin on eri mieltä, enhän tykkää Pink Floydin The Dark Side of The Moonin ambienttimölyistäkään. Neljä minuuttia ambienttia ennen Miranda, That Ghost Just Isn’t Holy Anymorea on yksinkertaisesti liikaa.

Kaikista ylisanoista huolimatta, olen todella yllättynyt, jos tämä menee Suomessa tai USAssa top kymppiin, on tämä sen verran hankala tapaus. Ei tästä pidä, jos ei edellisestäkään pitänyt.

Jos Roklinnun vuosiäänestyksen valintoja vuoden 2005 lopussa tehdessäni väitän jonkun levyn olevan tätä parempi, on tänä vuonna tullut jotain todella vallankumouksellista ulos.

Naapurimaasta kajahtaa jälleen. Soilwork ennakoi tulevaa Stabbing the drama -levyään julkaisemalla samannimisen sinkun. Tämän perusteella bändi on säilyttänyt tiukan perusilmeensä ja samalla päivittänyt soundeja hieman raskaampaan suuntaan (mikäli se tällaisella bändillä enää on edes mahdollista). Asiaa korostaa ehkä myös se, että syntetisaattorit loistavat poissaolollaan.

Biisi itsessään ei yllä ihan bändin parhaimmistoon. Kertosäe tuo jopa mieleen Linkin parkin, mikä ei kuitenkaan varsinaisesti huononna biisiä. Kelpo avaus tämä on kuitenkin, odottelen levyä mielenkiinnolla.

Muutama vuosi sitten The Donnas julkaisi täydellisen rock-levyn. Spend the night oli niin sanoituksiltaan kuin musiikiltaan tiukinta mahdollista tyttörokkia. Uudella Gold medal -levyllä bändi ottaa askeleen aikuisempaan suuntaan ja niinpä taiteilijanimet Donna A, C, F ja R ovat joutaneet romukoppaan.

Gold medalilla perusresepti on sama kuin aiemmin, eli rokkia soitetaan. Ensimmäinen single Fall behind me ei aivan lunastanut odotuksia, vaikka onkin loppujen lopuksi kelpo biisi. Levyn avausraita I don’t want to know:n tiukka kitarariffi kuulostaa The Hivesilta ja Don’t break me down soi upeasti Kissin hengessä. Edellisistä levyistä poiketen bändi ei kuitenkaan lataa täysillä alusta loppuun, vaan mukaan mahtuu iisimpääkin menoa. Yllättävin biisi on levyn nimiraita, joka vedetään lähes akustisesti…ja se toimii täydellisesti!

Välillä kuljetaan aivan turhaan rockin turvallista keskitietä. Bändin yhteinen sävellyskynä ei ole ollut aivan täydessä terässä, eivätkä sanoitukset ole yhtä iskeviä kuin edellisellä levyllä. Yhtä kaikki, vahva kolmen tähden levy tämä on ja antaa lupauksia siitä, että The Donnas voi hyvinkin onnistua suunnanmuutoksessaan aikuisemmalle tielle.

Marilyn Mansonin musiikki ei ole koskaan meikäläistä kovin paljon kiinnostanut. Parhaat kohdat ovat hyviä, mutta paljon tylsää junnaamista on seassa. Musiikin sijaan olen arvostanut Mansonin tapaa luoda hienoja kokonaisuuksia ja pyörittää lehdistöä pikkusormensa ympärillä.

Uusi kokoelma Lest We Forget ei olisi ollut kovin mielenkiintoinen ellei rajoitetussa painoksessa olisi ollut kylkiäisenä DVD:tä, jossa on kaikki MM:n videot – sen takia sen ostinkin. Kaikkien videoiden kuulemma pitäisi olla siinä, mutta mihin Tainted Loven video katosi?

Videot osoittavat harvinaisen selkeästi sen, missä Mansonin vahvuus on. Koko Antichrist Superstarin jälkeinen tuotanto tuntuu kulkevan johdonmukaista tietä. Aivan kuin yksi suuri konseptialbumikokonaisuus neljästä levystä olisi suunniteltu etukäteen.

Luin hiljattain Mansonin omaelämänkerran Long Hard Road Out Of Hell. Mielenkiintoinen pätkä. Se asettaa hieman kyseenalaiseksi sen, oliko Antichrist Superstar sittenkään niin huolellisesti suunniteltu kuin sen voisi kuvitella olevan – vai oliko se vain Reznorin tekohengittämä levy terävän konseptin pohjalta?

Kolmas albumi: kaksi omaa kappaletta ja kymmenen lainaa. Tämähän vaikuttaa aika lailla välityön reseptiltä.

Ennakkoluulot eivät – valitettavasti – olleet tässä tapauksessa vääriä. A Perfect Circle on hieno bändi ja kiinnostavin sivuprojekti ikinä, mutta nyt ei olla APC:n tuotannon terävimmässä kärjessä. Kahdestatoista kappaleesta jää hieman puolinainen vaikutelma.

Muutama upea täysosuma saadaan. Kuten aiemmin Roklinnussa totesin, Imagine saa aivan uuden merkityksen goottiballadiksi muuttuneena. John Lennon maalaili taivaanrantoja, Keenan laulaa ydinsodan jälkeen bunkkerissa säteilypuku päällä. Passive on kappale, joka voisi olla edelliseltä APC:n levyltä, tai oikein korvin kuunneltuna jopa Toolin varhaisemmilta levyiltä. Yhtä kaikki, Passive vie potin kotiin.

Toinen uusi oma kappale ei olekaan niin uusi kuin luulisi. Sinänsä hieno, joskin erikoinen, Counting Bodies Like Sheep to the Rhythm of the War Drums kierrättää edellisen levyn kappaletta Pet ja lienee jotain remixin ja uudelleenäänitetyn version välimaastosta.

Edellinen levy on kääntynyt päälaelleen. Edellisellä hienolla levyllä ylivoimaisesti vahvin kohta osui coverbiisin The Nurse Who Loved Me kohdalle, kun taasen tällä cover-levyllä vahvimmat hetket eivät ole lainakappaleita ensinkään.

Irlannin vihaiset miehet, Therapy?, pullautti uuden levynsä ulos kaiken hiljaisuuden vallitessa. Se laittoi vanhan miehenkin kipittämään jälkijunassa kauppaan. Seuraa pikatuomio:

On nimittäin aika tyrmäkkää menoa. Therapy? on peruuttanut takaisin siihen ruutuun mistä lähti liikkeelle ja uutukainen, Never apologise never explain kuulostaa aivan yhtyeen alkupään tavaralta, Nurselta ja sellaiselta, paitsi että vielä paremmalta. Energiaa on vaikka lampaat söisivät, kappaleet sopivan yksinkertaisia meille hitaammillekin ja säröä on pinnassa niin että levyllä voisi ajaa parran. Likaista, vihaista ja rumaa – siis kivaa.

Irkut tekevät myös sen, mitä moni muukin tuntuu tänä päivänä tekevän – kritisoivan valtiota aavan meren tuolla puolen kappaleessa Rock you monkeys. Voi tosin olla, että Andy Cairns vain päästelee ulos vanhoja kaunoja. Eivät taida loppua kesken.

Muita viimeaikaisia hankintoja ovat, ainakin mainintojensa puolesta uutta suomalaista kansanmusiikkia edustavan Rammsteinin Reise, Reise, joka solahti allekirjoittaneen militantilla marssimusiikkilistalla ensimmäiseksi. Musiikillisesti monipuolisin ja vaihtelevin levy Saksanmaan herroilta, ja minulta saa pisteitä halvalla, kuten Amerikalla ja Moskaulla. Olen sillä tavalla helppo.

Maj Karman uutukainen onkin sitten jo vaikeampi pala; vaikka muutama kappale (Pohjola, Sodankylä) jäävät soimaan päähän, vaivaa levyä jotenkin samanlainen suoruus kuin edellistäkin. Ihan kuin jotain olennaista puuttuisi, ei vain osaa tarkemmin sanoa, mitä. Mitä ikinä se onkin, toivottavasti palaa ajan kuluessa, koska edellisellä levyllä ei palannut.

Helsinkiläistä Trouble Houndsia on tullut tsekattua livenä muutamaan otteeseen ja nyt bändin ensimmäinen EP on vihdoin valmis. Levyn neljä biisiä edustavat rokkia sieltä perinteisemmästä päästä, mutta tuoreesti ja taidolla soitettuna. Livenä bändiä ei pidättele juuri mikään, levyllä bändi malttaa (onneksi?) rauhoittua kevyemmän Sweeper-kappaleen ajan. Muut kappaleet, etenkin aloitusraita Searching, rokkaavatkin melko täysillä alusta loppuun. Ep kärsii hieman demomaisesta nauhoituksesta, mutta sävellysten mainio laatu ei jää kuitenkaan epäselväksi. Bändin keikoista ei tällä hetkellä ole tietoa, mutta toivon mukaan syksyyn mahtuu ainakin muutama keikka.