Ensin sananen puitteista. Viime vuonna Flow järjestettiin VR:n makasiineilla, jonne saatiin varsin heikoista lähtökohdista huolimatta loihdittua hienot juhlat. Täksi vuodeksi tapahtuma siirtyi Kuudennen linjan sisäpihalle sekä Valkoiseen saliin. Valitettavasti ensinmainittu paikka jäi itseltäni tsekkaamatta.

Valkoinen sali on hieman sokkeloinen paikka, mutta pahoja tungoksia ei illan aikana päässyt syntymään. Tosin tapahtuma ei tainnut olla loppuunmyyty. Alakerran esiintymisalue oli todella pieni, mutta ainakin Tuomas Toivasen Toinen linja -projekti sopi sinne tyyliltään hyvin. Yläkerran sali oli kaikuisa, muttei onneksi ärsyttävän pahasti.

Kollega Arrto ehti jo kirjoittaa oman asiantuntevan kommenttinsa itselleni varsin tuntemattomasta Underground Resistancesta, joten keskityn illan viimeiseen artistiin Coldcutiin.

Coldcutin muodostavat brittiläiset Matt Black ja Jonathan More. Etukäteen oli tiedossa, että kaksikon keikka tulee olemaan dj-setti, mutta odottamieni vinyylisoittimien sijaan lavalla oli cd-soittimet sekä Moren operoima kannettava tietokone. Eipä siinä mitään, ihan railakkaasti miksaus sujui cd-vehkeilläkin.

Alkuun kuultiin hyvä tovi junglea, mistä meikäläinen piti kovasti (sehän on selvää, että junglea pitää päästä tanssimaan kunnolla ainakin kerran vuodessa). Tästä edettiin muihin tyyleihin, mutta valitettavasti fiiliskin laski hieman. Joitakin Sound Mirrors -levyn kappaleita kuultiin, mutta muuten en osaa sanoa soittivatko herrat perustamansa Ninja Tune -levymerkin materiaalia tai Sound Mirrorsia vanhempaa omaa tuotantoaan.

Kokonaisuutena ilta oli kohtuullisen onnistunut. Valkoisessa salissa oli varsin hienot puitteet, rennon tyylikkäitä ihmisiä ja huono olutvalikoima. Musiikillinen huippukohta jäi kuitenkin tällä kertaa löytymättä.

Viikonloppu elektronista musiikkia, hiphoppia ja kaikenmoisia gruuvaavia rytmejä. Sitä on Flow. Itse saavuin tapahtumaan kuuntelemaan nuoruuteni Detroit-teknosuosikkia, Underground Resistancea. Tulipa siinä samalla katsottua pari muutakin esitystä.

Perjantai 18.8.2006

Illan ensimmäiset rytmit tarjosi Ceebrolisticsin dub-sivuprojekti Katusea Soundsystem. Kuulosti ihan ookoolta. Tuomas Toivosen Toinen Linja -nimellä heittämä soolokeikka vaikutti ihan mielenkiintoiselta, mutta jostain syystä en seurannut sitä aktiivisesti. Keikka herätti kuitenkin mielenkiintoni kuuntelemaan nyt festarien jälkeen Tuomaksen biisejä Myspacesta. Ovelaltahan nuo kuulostavat.

Underground Resistance oli se syy, miksi olin Helsinkiin saapunut. UR bändinä ja levy-yhtiönä on ollut minulle suuri vaikuttaja, etenkin vuosina 1995-1999. 2000-luvulla en ole niin aktiivisesti levy-yhtiön julkaisuja seurannut, mutta siitä huolimatta kyseinen Mad Mike Banksin johtama poppoo on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen. Nuoruuden unelma toteutuisi tänään. Näkisin UR:n livenä! Do not allow yourself to be programmed! Resist at all costs! Päälläni oli kulunut (mutta sitäkin katu-uskottavampi) UR Unexploitable -t-paita. Todellista pyhiinvaelluksen / fanitapaamisen meininkiä oli ilmassa.

UR:n livekokoonpano on nimeltään Galaxy 2 Galaxy. Nimi tulee jazz-vaikutteisen Detroit-technon klassikkojulkaisusta vuodelta 1993. Bändi aloittikin keikkansa tuon levyn materiaalilla. Lavalla taisi olla viisi äijää. Keikka oli kokonaisuudessaan aika hyvä, mutta täytyy kyllä sanoa, että odotukset olivat paljon korkeammalla. Odotin kuulevani vanhempia ja rankempia UR/Red Planet -technokappaleita, sellaisia kuten Electronic Warfare, Death Star tai Star Dancer. Erikoisinta oli, ettei edes UR-levy-yhtiön suurinta hittiä (Knights of the) Jaguar soitettu. Kokoonpanon livemeno oli pettymys myös siinä mielessä, että siitä puuttui kaikki mystiikka. Liikaa huudatusta. Mielikuvissani UR on kovaa musiikkia kovasta kaupungista, eikä siihen yhteyteen sovi ”somebody, anybody, everybody, screeeeeeeaaaaam” -toustauskliseet.

Onneksi sentään yleisö sai kuulla Final Frontierin. Ja Journey of the Dragonsin. Ja Timelinen. Hyviä biisejä kaikki. Erinomaisen hieno hetki oli se, kun yksi UR-jäsen nosti yleisöstä yhden naisen tanssimaan kanssaan. Se sopi hyvin ”nation 2 nation, world 2 world” -sanomaan. Ja kyllä se yhden biisin gospelhehkutus ”let me hear you say SOUL” toimi mulle ihan kivasti.

Tulipahan UR nähtyä. Nyt jälkeenpäin keikkafiilikset ovat pääosin positiiviset, vaikka järjettömän kovia odotuksiani UR ei pystynytkään lunastamaan.

– – –

Lauantai 19.8.2006

Valkoisen salin yläkerran ensimmäinen esiintyjä Tortured Soul pääsi yllättämään ihan kulman takaa. En osannut odottaa tältä poppoolta mitään, kun en tuntenut heidän tuotantoaan yhtään. New Yorkista kotoisin oleva porukkaa olikin oikea deep house -bändi. Trioon kuului laulava rumpali, urkuri ja basisti. Ja soittivat vielä hiton hyvin yhteen! En ole koskaan aiemmin kuullut tällaista musiikkia tällä tavalla esitettynä, täysin muusikkopohjalta, oikeana bändinä. Erinomaisen tyylikästä ja sielukasta gruuvailua. Kyllä New Yorkissa osataan!

Jazzanovan dj-keikkaa jaksoin kuunnella pari sekuntia täpötäydessä alakerrassa, kunnes iski ahtaanpaikan kammo.

Moodymann oli kummallisesti halunnut verhokankaan itsensä ja yleisön välille. En tiedä varmuudella mikä tämän motiivi oli, mutta ei siinä kyllä mitään järkeä ollut. Huhu kertoo, että Moodymann olisi halunnut verhon, koska ei halunnut nähdä valkoisten tanssivan hänen soittamaansa mustaa musiikkia (???). Oli miten oli, kyseisen herra Moodymannin, eli Kenny Dixon Jr:n soittama musiikki oli ihan mukavaa kuultavaa. Settinsä alkuun hän pisti tribuuttia kotikaupunkinsa edesmenneelle hiphoptuottajanerolle J Dillalle. Siitä pikkuhiljaa edettiin Moodymannin tavaramerkkisoundiin, luuppaavan jumittavaan houseen.

En kuunnellut Moodymannia loppuun asti, koska minua kiinnosti tsekata alakerrassa samaan aikaan soittava Helsinki Ghetto Bass Patrol. HGBP:n ideana on soittaa yksinkertaisen seksistisiä ghettobass/bootytracks-levyjä, joihin ämsee David Not So Hot (eli Pijall) huutelee päälle suomenkielisiä provokaatioita jatkuvalla syötöllä. HGBP:n keikoilla asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. HGBP keskittyy niihin asioihin, jotka elämässä ovat oikeasti tärkeitä, eli tisseihin ja perseisiin. Konsepti on tajuttoman typerä, mutta juuri siksi se toimii aivan hemmetin hyvin. Patrollin keikoilla ilmeisesti traditioksi muodostunut ”tuulettimet” oli tälläkin keikalla yleinen ilmiö — eli paita pois ja pyörittämään propellina ilmassa. Eräs helsinkiläinen muusikko innostui vaatteiden poistamisen kehotuksista siinä määrin, että heitti kaikki vaatteet pois tanssilattialla joratessaan. Hyvä meininki!

Flow oli varsin mukava tapahtuma. Salissa oli tolkuttoman kuuma, mutta muuten homma toimi.

Ankkarock tuntuu aina jotenkin erilaiselta kuin muut festarit. Kun festareille ajaa vain pienen tuokion autolla ja menee illaksi kotiin, on eri maailmassa kuin perinteisessä festarireissussa. Perinteisellä festarireissulla pakataan kasa porukkaa autoon, ajetaan monta tuntia johonkin kauas, jumitetaan siellä koko viikonloppu ja palataan myöhään kotiin.

Aamu alkaa Von Hertzen Brothersilla. Koska maassa on viime vuosina ollut vajausta hyvistä Kingston Walleista, olen kiitollinen, että von Hertzenit täyttävät tämän aukon. Heti maanantaina pitää rynnätä levykauppaan.

Vaikka Hertzenien musiikki ei ole poppia ja on suhteellisen mutkaista, se ei tunnu vaativan kovin monta kuulemiskertaa ennen kuin se uppoaa takaraivoon.

Juuri kun pääsin merkkaamasta von Hertzeneitä ostoslistaan, piti ottaa taas kynä esille. Krapulainen Lapko sai vakuutettua minut siitä, että pitää shopata heidänkin levynsä. Vaikka Lapko on hieman surumielistä, sen kuulemisesta tulee aina hyvälle tuulelle. Vastakohtaisuutta on myös siinä, että Lapkon runttaus ja mättö on herkkää.

Veikkaanpa, että heitä kyllästyttää ainaiset vertailut Placeboon siinä missä edeltävän bändin kingstonwallituksetkin.

Seuraavana löysin festivaalin positiivisimman yllättäjän: päälavan viereen teollisuuskonttiin rakennetun Alepan (!), jossa oli kaikkea normaalia Alepa-einestä ja suureksi yllätykseksi jopa jokseenkin samat hinnat kuin perinteisessä Alepassa.

The Rasmus pääsi lopulta säiden armoilta Färsaarilta Ankkaan esiintymään. Vaikka bändi vaikutti ymmärrettävästä syystä väsyneeltä, kaikesta heidän tekemisestään paistoi läpi ammattimaisuus. He ovat showmiehiä. The Rasmus on ehdottomasti tänään näkemistäni esiintyjistä se, joka on toimintavarmin, eniten ”valmis paketti” ja vientituote. Harmi, että he soittavat sellaisen genren sisällä, josta en suuremmin pidä.

Scandinavian Music Groupista minulla ei ole mitään sanottavaa, koska kaikki on jo sanottu. He eivät herätä vahvoja tunteita.

Sen sijaan Maija Vilkkumaasta on sanottu paljon, mutta silti hän pääsi yllättämään. Maija oli hyväntuulinen, mukaansatempaava ja sellainen, josta helpoimman mahdollisen kielikuvan valitseva musiikkitoimittaja sanoisi ”pursuaa naisenergiaa”. Yleensä en pidä peruspopista, mutta Vilkkumaan kappaleissa on jotain outoa.

Entä eilen hehkuttamani Ministry? Kansanviisaus kertoo, että hevi on paskimmillaankin parasta, ja ehkä tämä pätee myös industriaalivivahteiseen metalliin.

Tänään ei ollut Ministryn päivä. Moni muu on eri mieltä, mutta minusta Ministryä pitäisi esittää tiukasti ja raivolla, eikä kännisen veltosti. Etenkin jälkikäteen kuvia katsellessa on joutunut miettimään, oliko koko bändi aivan soosissa. Eniten se kuitenkin näkyi Jourgensenin esiintymisessä, jossa oli 2000-luvun kankean Ozzy Osbournen piirteitä.

”Hope you are as drunk as we are”, totesi välispiikissä. Niin toivoinkin sillä hetkellä, mutta sori, olin autolla liikkeellä, kun en etukäteen tajunnut, että tällä keikalla pitäisi olla melko naamat, ettei huomaisi velttoutta.

Toisaalta, onhan se Ministryn äänivalli vakuuttava ja pitkästä aikaa pari hyvää levyä on takana, joten olen onnellinen, että menin katsomaan Ministryä.

Itse en olisi kyllä valinnut esiintymisasuksi sellaista, josta 30 metrin päästä näkee vain ”kas, paidassa on natsilippu”. Ilmeisesti paidan tarkoitus oli kertoa, että Jourgensenin näkökulmasta republikaanit ovat natseja, jos tekstin oikein tihrustin. Ehkä ihan jokaiselle paikalle saapuneelle ei jäänyt tämä sama fiilis, ainakaan niiden natsitervehdysten jälkeen.

Lauantain ja sunnuntain osalta loppuunmyydyssä Ruisrockissa riitti aurinkoa, lämpöä, iloisia ihmisiä ja hyvää rokkia. Meininki oli kokonaisuudessaan niin mainiota, etten oikeastaan taida edes jaksaa kovin paljon kitistä perinteisiä festariongelmia eli roskisten vähyyttä (ympäriinsä lojuvien pahvilautasten määrä oli varsinkin sunnuntai-iltana melkoinen), ranta- ja niittyalueiden välistä liian kapeaa ja ruuhkaista kulkuväylää enkä sitä, että neljä vedenjakelupistettä ei ole mielestäni ”runsaasti”, niinkuin järjestäjät paikallisradioiden välityksellä väittivät. Taitaa olla niin, että pieni määrä kaaosta ja jonotusta kuuluu festareihin, ne tuovat tarpeellisen särön muuten liiankin rentoon tunnelmaan.

Mutta siihen pääasiaan, eli rokkiin:

Mokoma oli noussut lavalle juuri kun pääsimme alueelle perjantaina. En juuri innostu bändin musiikista, mutta jaksan aina ihailla poikien ja heidän lavan edustalla helteestä huolimatta sitkeästi pogoilevien uskollisten faniensa rentoa ja vilpitöntä energisyyttä. Ja täydellisessä synkassa tapahtuva tukanpyöritys on myös aina hienoa katsottavaa.

Editors oli se syy, miksi ostimme lipun myös perjantaille. Editorsin laulaja söpöine diivamaisine maneereineen on ihana ja haluan sen kanssa naimisiin välittömästi, mutta myös bändin musa toimi livenä varsin mainiosti (toisin kuin Hesarin toimittaja väitti). Kauempaa katsottuna meno saattoi näyttää vaisulta, koska yleisöä oli aika vähän, mutta lavan edustalla tunnelma oli katossa.

Mogwai olisi kenties kuulostanut ihan hyvältä lauantaina päivällä auringonpaisteisella rantalavalla, mutta perjantai-iltana kaljaterassin suunnasta kuunneltuna se tuntui aivan liian rauhalliselta ja lempeältä. Rankemmat biisit toimivat paremmin, mutta muistuttivat liikaa toisiaan.

Tuntemattoman vieressä seisoneen musiikin ystävän puuskahdus ”Soittakaa nyt se Hard Rock Hallelujah niin päästään kotiin täältä!” kiteytti euroviisusankari Lordin keikan erinomaisesti. Omituisen munattomaksi miksatun (ja suunnilleen kaikkiin muihin verrattuna hämmästyttävän hiljaa soittaneen) bändin musiikki oli keskimäärin karmeaa humppaa, ja ne kaksi hittiä kuultiin tietenkin vasta viimeisinä. Pakko niitä oli odottaa kuitenkin.

Lauantaina meno oli munakkaampaa. ”Do you want to see me jerking off?”, kysyi Danko Jones ja yleisö tietysti kiljui innoissaan. Sen jälkeen Danko näytti, miten seksuaalinen soitin sähkökitara voi parhaimmillaan olla. Dankon läpät siis olivat viikonlopun huonoimmat, mutta meininki kesäisille festareille sopivan machoa ja energistä.

Mew rokkasi niinkuin ennenkin. Kaksi keikkaa viimeisen vuoden sisään nähneelle setti ei tuonut yllätyksiä, mutta biisivalikoimassa oli rokkia ja tunnetta sopivassa suhteessa ja pimenevässä illassa valotauluilta erottuivat aina yhtä upeat musiikkia kuvittavat videopätkät.

Sunnuntain aikana näkyi paljasta pintaa sekä auringonpaahteessa hikoilleen yleisön joukossa että lavalla. Subjektiivisen arvioni mukaan Tool:in laulaja Maynard James Keenan näyttää ilman paitaa paremmalta kuin tukevasti keski-ikäistynyt Morrissey, vaikka muuten jälkimmäinen onkin suurempi suosikkini. Morrissey hoiti homman kotiin upealla lavakarismalla ja kahden uusimman levyn biisit kuulostivat livenä paremmilta kuin levyllä. Vanhoja Smiths-biisejäkin kuultiin kolme, vaikkei se oikeastaan olisi ollut edes välttämätöntä.

Sunnuntai-illan viimeisen artistin, valtamedioiden oudosti ignoroiman Tool:in poistuttua lavalta kuulin selkäni takaa epätoivoista karjuntaa: ”Ette voi lähteä vielä! V*ttu, ette voi lähteä vielä! Tuutte meille polttaan karstaa! Ette v*ttu voi mennä vielä pois! Ei!” Itse en juurikaan tunne Toolin tuotantoa, mutta faniystävieni johdattelemana päädyin seuraamaan keikkaa kohtuullisen läheltä lavaa. Ja se oli oikeastaan varsin hyvä valinta, sillä lavan lähistölle pakkautuneiden tosifanien joukossa tunnelma oli upea, suorastaan hurmoksellinen. Ja bändi rokkasi jopa maallikon mielestä varsin vaikuttavasti – vaikken riehaantunutkaan ilmakitaroimaan innokkaimpien fanien tavoin, uskalsin hiukan tampata jalalla tahtia.

Guns n Roses esiintyi eilen loppuunmyydylle Areenalle yli kahden tunnin ajan. Setti käsitti pääasiassa Appetite For Destructionin kappaleita, sekä muutamia muilta levyiltä ja muutaman uuden kappaleen.

Keikan aloitus oli tiukka. Welcome to the Jungle ja perään pari muuta Appetite-biisiä. Tämän jälkeen eksyttiin sooloiluun, joka olikin yksi keikan perusongelmista. Kolme (vai peräti neljä?) kitaristia soittivat useasti biisien väliin pitkiä sooloja. Tälle ei ollut oikein mitään perustetta, soolojen aikana vain odotettiin milloin seuraava hitti pamahtaa ilmoille.

Bändi soitti hyvin. Tuskin alkuperäisjäsenistö olisi kyennyt parempaan suoritukseen soitannollisesti, mutta mieleen pyrki useasti ajatus hengettömyydestä. Slashin tavaramerkkisoolot soitetiin yksi yhteen, mikä tietysti kuului asiaan. Dizzy Reed soitti koskettimia ja flyygelia vakuuttavasti ja heitti soittimestaan ilmoille myös Hanoi Rocksin Don’t You Ever Leave Me-biisin.

Uudet kappaleet (mm. Better) eivät erityisemmin vakuuttaneet. Ne kuulostivat kovin erilaisilta Appetiten biiseihin verrattuna ja irtonaisilta muuhun settiin nähden. Räjähteitä käytetiin hillitysti ja tulos oli näyttävä. Keikka päättyi tietenkin Paradise Cityyn, jolle olisi kernaasti suonut pohjustukseksi jonkun toisen Appetite-biisin tylsän kitarasoolon sijaan.

Lämmittelijänä toimineesta Melrosesta ehdin nähdä vain kaksi viimeistä kappaletta. Ne vakuuttivat. Rich Little Bitch rokkasi ja niin teki myös AC/DC-laina Let There Be Rock.

Iggy ja pojat päräyttävät menemään Sauna Open Air:ssa, jossa näyttää olleen erittäin hyvä meininki. Toisessa pätkistä näkyy yleisön joukossa menosta diggailevan mm. Kauko Röyhkä ja (ainakin) yksi maamme eturivin rockjournalisteista.

Iggy Pop & The Stooges videot No Fun ja I Wanna Be Your Dog sekä Twisted Sister We’re Not Gonna Take It voit katsoa tämän artikkelin lopusta.

Hieman ehkä potuttaa että jäi väliin, mutta kaikkea ei voi aina saada.

Lisää videoita Sauna Open Airista YouTubessa, muun muossa Twisted Sister, Slayer, Stam1na, Lordi, Cradle Of Filth, Turmion Kätilöt, W.A.S.P. ja Roctum.
Jatka lukemista ”Iggy Pop & Stooges Saunassa” →

En muista pitkään aikaan nähneeni keikkaa, jossa esiintyjällä olisi ollut huono päivä tai ainakaan, että se olisi näkynyt ulospäin. Eilen sellainen valitettavasti tapahtui kun Nosturissa dj-keikalla ollut Talvin Singh keskeytti settinsä reilun puolen tunnin soiton jälkeen.

Ennen keskeytystä Singh ehti soittaa drum n bassia, jonka väliin hän lauloi tai pikemminkin äännähteli itämaisittain. Itämainen laulanta ja tablojen rummutus on tuttu äänimaailma herran levyiltä. Yleisö sai kuulla myös kun Singh haistatti pitkät jollekin yleisössä olleelle henkilölle, mutta purkauksen syy jäi epäselväksi.

Ilmeisesti Singhillä oli ongelmia lavan cd-soittimien kanssa, mutta mitään tietoa tästä herra itse ei antanut vaan poistui lavalta musiikin yllättäen katkettua. Kovin diivamainen kuva tästä vierailusta jäi, valitettavasti. Samansuuntaista kommenttia löytyy myös Maailma kylässä -festareiden sivuilta.

Pettymyksestä huolimatta ilta ehti tarjota mainiota musiikkia. Barcelonalainen La Kinky Beat esitti tunnin-puolentoista verran espanjalaista rockia, johon sekoitettiin vaikutteita mm. hip hopista ja reggaesta.