Historia ei ole kohdellut kovinkaan hellällä kädellä suomirock-yhtyeitä jotka ovat vaihtaneet laulukielen ja yhtyeen nimeen kolmanteen kotimaiseen, ehkä Siekkareiden Mushroom Moon-sekoiluja lukuunottamatta. Mieleen nousevat etenkin kauhukuvat nuoremman Alangon ja kumppaneiden lyhyeksi jääneestä 4R-kaudesta. Tällä kertaa samanlaista irtiottoa yrittää Turku Romantic Movement, omaa sukuaan Turun Romantiikka, taajaan politiikan ja maailmantuskan puolelle solahtanutta materiaalia kolmen levyn ja muutaman pienemmän satsin levyttänyt ryhmä.
Myönnän heti alkuun, että ennakkoluuloja oli ja on vieläkin; muulla kuin äidinkielellään esiintyvät kotimaiset artistit tuppaavat turhan usein sortumaan formulaenglantiin ja sanoituksiin, joista ei juurikaan löydy leveyttä eikä pituutta. Turku Romantic Movementin sanoitus- ja laulukaksi, Rami ja Pete Romantiikka (vai ovatkohan nykyään ilman Ramones-nimiä?) onnistuvat suurimman osan ajasta välttämään helmasynnit, mutta satunnaisesti tuntuu kuin korvia hellittäisiin rautanauloilla. Laulu ja ääntäminen sortuvat lukioenglannin tasolle vain muutamassa kohdassa levyä, mikä on hatunnoston arvoinen suoritus.
Sanoitusten kohdalla vastaanotto on vähän kaksijakoinen. Turun Romantiikan aikana soitto kulki läpi uran varsin mallikkaasti (eikä asianlaita ole juuri muuttunut, vaikka pitkäaikainen rumpali Niko Romantiikka jättäytyi käsivaivojen vuoksi pois remmistä ennen viimeistä suomenkielistä levyä), mutta etenkin hitaammat ja maailma syleilevämmät kappaleet elivät ja kuolivat sanoitusten kautta. Ne olivat pääosin laadukasta tavaraa, mietittyjä, täynnä vasemmistorokille ominaista knoppitietoa ja yleissivistysrevittelyä, mutta myös mieltä hiveleviä kielikuvia. Muutos englantiin ei näiden kappaleiden, joita levyllä on ehkä puolet, ole täysin onnistunut – sisällön puolesta sama linja jatkuu, mutta englanti latistaa kielikuvat ikävästi ja tuntuu saavan sanoittajat unohtamaan kielenkäytön luonnollisuuden. Saatan olla fennomaani, mutta kuitenkin.
Levyn nopeammat ja rokkaavammat kappaleet, kuten kivalla piano-introlla varustettu The Classic, Orson Welles ja The Pigs (of Gadara) toimivat kuin junan vessa, eikä kielenvaihtoon oikeastaan kiinnitä edes huomiota. Käsi nousee väistämättä nyrkkiin ja suu laulaa mukana, mitä tapaan pitää hyvän perusrokin tunnusmerkkinä. Sääli, että neljäs kipakka otos, Celebrating Youth, läsähtää kasaan lopun jankkaavassa lauleskelu-osuudessa.
Olen taipuvainen uskomaan että materiaali toimii livenä vielä kertaluokkaa paremmin, enkä usko keikkakunnon heikentyneen kielenvaihdon myötä. Sanomalla luulisi olevan kaikupohjaa laajemmaltikin Euroopassa ja toivoa sopii, että Turku Romantic Movement löisi itsensä läpi ainakin ruohonjuuritasolla, vaikka joutuukin kestämään vertailut Manic Street Preacherseihin. Toisaalta, mikäpä siinä on verratessa, hyvässä seurassa ei tarvitse hävetä alkuunkaan.
Musiikkimaistiaiset voi hakea yhtyeen Myspace-sivuilta.
Roklintu 